"Sellaiset mielipiteet ovat teille kunniaksi, arvoisa veljeni! Ne ovat muuten minunkin mielipiteeni. Yksi lammashuone, yksi paimen. Tämä on tunnussana, jonka toteuttamiseksi kumpikin meistä tehköön työtä. Kuuliaisuus, ehdoton kuuliaisuus kirkolle ja sen paimenille on ihmisten suurin ja jaloin hyvä avu. Jota täydellisemmäksi tämä kuuliaisuus kasvaa, sitä onnellisemmaksi tulee ihmiskunta ja sitä likemmäksi se lähestyy kaikkivaltiaan Luojan sille määräämää tarkoitusperää. Maallikkojen tulee totella kirkon antamia käskyjä ihan ehdottomasti, ollenkaan kysymättä taikka tietämättä miksi ja minkätähden. Taikka olisiko heidän tarvis tietää muuta kuin sen, että heidän välttämättömästi täytyy totella? Ei, ei — muuta heidän ei tarvitse tietää! Tietävätkö lampaat laumassa, miksikä heidän paimenensa kulloinkin ajaa heidät sille taikka sille laitumelle? Kaikki tottelemattomuus kirkkoa vastaan on kovuudella ja säälimättä rangaistava, niinkuin Jumalaa ja hänen poikaansa Kristusta vastaan tehty rikos. Minusta te olette melkein liiaksi lempeämielinen noita Hämäläisiä kohtaan. Tokko tällainen sääliväisyys on hyödyksi? Eikö se pikemmin lie vahingoksi?"
"Sääli ei ole ollut minun asiani, sen tiedätte korkeasti kunnioitettava veljeni. Päinvastoin olen ollut ehkä liiankin ankara ja kiivas. Mutta minä olen vanha nyt, enkä tahtoisi viimeisiä askeleitani verellä tahratuiksi. Sitä paitsi olen tullut siihen vakuutukseen, että sopivassa tilassa käytetty hellyys ja armahtavaisuus vaikuttaa noihin uppiniskaisiin hämäläisiin enemmän kuin kovuus ja pakko."
"Saattaneehan niin olla. Tunnettehan sen asian paremmin kuin minä, hurskas veljeni. Mutta kyllä sitä vähäisen epäilen niiden kokeiden nojassa, joita olen tehnyt omassa hiippakunnassani. Oliko teillä joku erityinen syy sääliä tuota nuorta Hämäläis-tyttöä? Minusta ainakin näytti siltä."
Tuskallinen liike kuvautui Tuomas piispan kasvoissa ja hänen muotonsa muuttui kovin surulliseksi kun hän vastasi: "Olipa niinkin. Minä olen hänen vanhempansa kääntänyt ja kastanut kristinuskoon. Tuntuipa melkein siltä kuin, olisin oman lapseni tuominnut kuolemaan. Mutta minä olen, niinkuin jo äsken huomautin, vanha nyt ja sydämeni heltyy niin vähästä. Tuskin enää kelpaankaan tätä myrskyistä hiippakuntaa hoitamaan. Olenkin aikonut pian vetäytyä rauhaan johonkuhun luostariin. Maailman melskeet tuntuvat minusta jo rasittavilta!" — lausui Tuomas piispa.
"Mitä kuulen!" — huudahti Riian arkkipiispa. "Se ei käy laatuun, että te heittäisitte valtikan voimakkaasta kädestänne. Ei millään ehdolla! Mutta siitä puhukaamme illempana enemmän. Nyt menen valmistautumaan matkaan, sillä huomisaamuna varhain pitää minun lähteä."
Arkkipiispa läksi huoneesta ulos. Jäätyänsä yksin, heittäytyi Tuomas piispa polvillensa alttarin eteen ja rukoili kädet ristissä hartaasti korkealla äänellä: "Voi sinä kaikkein armollisin maailman Vapahtaja ja sinä taivahinen, pyhä Neitsyt! Sydämeni on särjetty tänä hetkenä. Minun pitäisi kiittää teitä saadusta voitostani, nöyrimmästi kiittää teitä siitä, että olette auttaneet minua vihollisiani kukistamaan ja masentamaan maahan. Mutta minä en jaksa sitä tehdä, sillä syntini ahdistavat niin ylen raskaina omaatuntoani. Enkö ole viekkaudella käyttänyt pyhän isän nimeä omien tarkoitusteni saavuttamiseksi ja kutsunut omatekemääni, vääristetyllä sinetillä varustettua kirjoitustani pullaksi! Armollinen taivas! Annatko milloinkaan minulle anteeksi tämän hirveän rikokseni? Sinä kaikkinäkevä Jumala kyllä tiedät, että tuon tein pyhän kirkon hyödyksi, mutta rikos oli kuitenkin niin suuri, että kuolontuska valtaa mieleni sitä ajatellessani! Ja enkö minä himosta hehkuvilla silmillä ole katsellut sitä naista, jonka tyttären tänäpänä tuomitsin kuolemaan? Enkö!" Tuomas piispa vaikeni yht'äkkiä ja heittäytyi säikähtyneenä syrjään, havaittuaan että eräs silmittömästi hurjistunut mies pitkä puukko kädessä seisoi hänen takanansa. Hatanpään Heikki oli kenenkään huomaamatta hiipinyt rukoushuoneeseen.
"Mikä on aikomuksesi? Mitä tahdot minulta, nuori mies!" — huudahti piispa.
"Tahdon kostaa morsiameni, jonka tänäpänä mestautit, ja tahdonpa lisäksi kostaa sinulle kaikkein niiden kansalaisten! puolesta, jotka sinun toimiesi kautta ovat menneet Manalaan, vieläpä niidenkin puolesta, joita tänäpänä heidän omaksi häpeäksensä säästit!" — huudahti Heikki ja nosti puukkonsa iskeäksensä.
Mutta samalla lensi peitsi halki huoneen, ja Heikki vaipui verihinsä, rinta puhkaistuna. Pyhän haudan ritari ja Hieraniemen Paavo olivat astuneet huoneeseen.
Tuomas piispa osoitti kädellänsä kaatunutta ja lausui juhlallisella äänellä: