Äkkiä kaikui raikas huuto. Sillä antoi Heikki liittolaisillensa merkin rynnäkköön. Äärettömällä raivolla riensivät Hämäläiset pelastamistoimeensa.
Mutta niinkuin edeltäpäin oli helppo arvata, ei tullut menestys heidän hankkeensa osaksi. Kristittyjen soturien etujoukko saarsi Lyylin sill'aikaa kun jälkijoukko kävi taisteluun käsiksi, lyöden mäsäksi kaikki mitä eteen sattui. Tässä äärettömässä tungoksessa oli mahdoton selvään selittää kuka oli vihollinen, kuka ei. Jokaista pakomatkalla myöhästynyttä pidettiin vihollisena, ja he saivat surmansa.
Mutta ainoastaan muutamiksi hetkiksi oli teloittaja pysähtynyt. Huomattuansa että kuolemaan tuomittu oli ratsumiesten saartamana, käski hän saaton joutua eteenpäin. Näin jatkettiin matkaa teloituspaikalle tappelun yhä kestäessä.
Jättiläisvoimallansa kukistaessaan kaikki viholliset, jotka joutuivat hänen tiellensä, tapasi Heikki yht'äkkiä Paavon, joka sinä hetkenä oli enemmän mielipuolen kuin täydellä järjellä varustetun ihmisen näköinen. Vihan vimmassa taisteli hänkin Tuomas piispan väkeä vastaan.
Nähdessään Heikin, huusi Paavo: "Vältä minua Heikki! Meillä ei nyt tässä ole aikaa jatkaa keskinäistä riitaamme! Pelasta, voi pelasta Lyyli, jos voit!" Pian sen jälkeen kuului kummulta sata-ääninen valitushuuto. Tuhmasta uteliaisuudesta oli rahvas tulvannut sinne teloittamista katsomaan. Mutta kun Lyylin kaunis pää verisine hapsineen kierähti alas mestaustukilta, muuttui tämä uteliaisuus kauhuksi, joka pusersi tuskanhuudon jokaisen huulilta.
Hämäläiset kuulivat hämmästyneinä tämän huudon ja ne heistä, jotka eivät olleet taistelussa kaatuneet, kätkivät itsensä, salaten aseensa, väkijoukkoon.
* * * * *
Illalla samana päivänä istuivat Riian arkkipiispa ja Tuomas piispa viimemainitun yksityisessä rukoushuoneessa, keskustellen pohjoismaiden katoolista kirkkoa koskevista asioista.
"Onnittelen teitä, arvoisa veljeni" — sanoi arkkipiispa "tämän nyt poistuneen vaaran ja sitä seuraavan voiton johdosta! Suomen kirkko on nyt maallikkojen avuttakin säilyvä, ja voittoisalta ja toivorikkaalta näyttää sen tulevaisuus. Kaikissa tapauksissa on avun pyytäminen Ruotsin kuninkaalta pidettävä viimeisenä keinona."
"Niin on. Minä puolestani en milloinkaan suostuisi alentamaan kirkon arvoa siihen määrään, että ylpeältä maallikolta anoisin apua. Pyhän isän, paavin käskyä tottelen, — en kenenkään toisen!" — säesti Tuomas piispa.