Vähän matkan päässä kirkon portista tapasi Heikki Viison ja hänen Hämäläisensä, jotka välttääksensä huomiota olivat sekaantuneet edestakaisin tulvaavan rahvaan joukkoon. Useimmat heistä muuten olivatkin valhepukuihin puettuina. Heikki kertoi lyhyeltä Viisolle, mitä Lyylille kirkossa oli tapahtunut ja että hän äsken oli tuomittu teilattavaksi. Heikki lopetti kertomuksensa seuraavilla sanoilla: "Vaikkapa näyttäisi aivan mahdottomalta, pitää meidän kuitenkin koettaa pelastaa häntä! Oletko valmis taisteluun ja kuoloon?"
"Olen!" — vastasi Viiso, lisäten: "Eikä kuolo nuoren emäntäni, edestä ollenkaan tunnukaan katkeralta. Mieluisammin tahdon kaatua taistellessani hänen pelastuksensa puolesta, kuin elää jonkun toisen käskettävänä."
Kirkas kyynel vieri uskollisen palvelijan ja kasvinkumppalin silmistä hänen näitä sanoja sanoessansa.
"Toimeen siis!" — huudahti Heikki.
"Niin toimeen! Kohta lähden etäämpänä seisovia miehiämme kutsumaan tänne. Tuota pientä kumpua tuolla he käyttävät teloituspaikkana."
"Puolimatkaan sinne me asetumme" — sanoi Heikki.
* * * * *
Tuomas piispan julistamat tuomiot pantiin tavallisesti viipymättä toimeen. Niinpä nytkin. Hämäläiset olivat töin tuskin ehtineet määräpaikallensa, kuin jo kuoloon tuomittua lähdettiin saattamaan teilauspaikalle, joka oli vähän matkan päässä Maarian kirkolta, Turusta tullen. Hänen Ylhäisyytensä piispa ja muut ylimykset eivät ottaneet osaa tähän saattoon, mutta rahvas riensi joukottain äsken mainittua kumpua kohti. Saapuvilla oleva sotajoukko seurasi myöskin kuolemaan tuomittua tällä hänen viimeisellä matkallansa samassa järjestyksessä kuin linnasta lähtiessä.
Harvoin on kukaan milloinkaan mahdottomampaan yritykseen ryhtynyt kuin Hatanpään Heikki ja Viiso tällä kertaa. Mutta vaikuttavana syynä ja elähyttävänä voimana heidän päätökseensä oli epätoivoon joutunut rakkaus, josta tiedetään, että se toisinaan yrittää mahdottomiakin. Saatto oli ehtinyt puolimatkaan, jossa tie teki polven.
Siihen olivat Hämäläiset kokoontuneet Niin tiheissä riveissä seisoi rahvas molemmin puolin tietä, että tien syrjältä oli melkein mahdoton nähdä Lyyliä, joka vakaana ja pelottomana astui tätä viimeistä matkaansa. Sydämessään oli hän tehnyt vankan päätöksen, ett'eivät hänen vihollisensa hänestä saisi kerskata, että heidän oli onnistunut häntä nöyryyttää.