Tyttöjä on paljon täällä —
Teistä eivät huoli vaan!
Tulkaa tällä kevätsäällä
Rukkaset nyt ottamaan!
Todisteeksi siitä, että he todellakin olivat hyvin äkäisiä pojille, käänsivät tytöt laulettuansa heille selkänsä.
Hetken mietittyänsä lauloivat pojat entistä kiivaammalla, suuttumusta osoittavalla äänellä seuraavat säkeet, sen ohessa uhkaavasti heiluttaen käsiänsä ja päätänsä:
Rukkasetko? — Tyttö raukat,
Nyt me teemme niinkuin haukat:
Ryöstämällä kultansa
Jokainen nyt ottaa saa!
Tytöt, kun kuulivat tämän, peljästyivät ja rupesivat juoksemaan, sen ohessa ääneen huutaen:
Juoskaa tytöt! — Meitä haukka
Ajaa takaa täyttä laukkaa!
Nähtyänsä tyttöjen pakenevan alkoivat pojat ajaa heitä takaa. Siinä syntyi nyt ankara kilpajuoksu poikien ja tyttöjen välillä sekä poikien välillä keskenänsä. Kukin pojista pyrki saamaan kiinni valitsemansa kaunottaren. Monelle heistä tämä onnistui hyvinkin helposti. Saavutettu tyttö jäi sitte seuraavissa kisoissa kullaksi eli kumppaliksi sille pojalle, joka hänen oli kiinni ottanut. Toisille kävi tämä kullan-saanti vaikeammaksi, erittäin jos kaksi eli useammat heistä halusivat samaa tyttöä. Silloin tuli tämä kilpailu hyvin kiivaaksi ja juonikkaaksi, sillä kukin kilpailijoista koki estää kilpailijoitansa lähestymästä tuota toivomaansa sulotarta, kaikin voimin pyrkien itse päästä ensimmäisenä perille.
Näin oli myös Hieraniemen Paavon ja Hatanpään Heikin laita. Molemmat heistä tahtoivat Lyyliä kullaksensa ja molemmat olivat yhtä hyvät juoksijat. Lyyli kyllä itsekin oli kevyt jaloiltansa, mutta hänen nopeajalkaiset rakastajansa olisivat kuitenkin hänen pian saavuttaneet, ell'eivät olisi kiistelleet keskenänsä ja kokeneet jos jollakin tavoin häiritä ja estää toinen toisensa juoksua. Tähän estämistoimeensa he kumpikin käyttivät kaikki älynsä ja kekseliäisyytensä. Leikin säännön mukaan he eivät saaneet käsin tarttua toinen toiseensa; muita keinoja oli siinä käyttäminen voiton saavuttamiseksi. Toisinaan oli Paavo Heikkiä vähän edempänä, toisinaan Heikki Paavoa. Milloin he törmäsivät yhteen — se ei ollut leikin säännöissä kielletty — niin ankaralla vauhdilla, että olkaluut ratisivat, jolloin kumpikin heistä oli kaatumaisillaan, milloin he juoksivat eteenpäin, muutaman hetken perästä uudestaan törmätäksensä yhteen. Väliin töyttäsi Paavo rinnallansa Heikkiä selkään sellaisella voimalla, että Heikki oli vähällä kompastua, väliin teki Heikki juuri äsken ohitsensa päässeelle Paavolle samoin; toisinaan he hyökkäsivät rinnatusten toinen toistansa vastaan niin ankarasti, että heidän rintaluunsa olivat katketa. Tämä ei enää ollut leikkiä, tämä oli hurja taistelu kahden nuoren, väkevän kilpakosijan välillä ihanaisen tytön omistamisesta, vaan ett'ei matka tällä tavoin juostessa paljon joutunut, voinee jokainen helposti ymmärtää. Lyyli seisahtui vihdoin hengästyneenä katsoaksensa, kuinka kauaksi hänen takaa-ajajansa olivat ehtineet. Hän jäi nyt silmäilemään tuota oudontapaista ottelua. Sitä kaikki muutkin katselivat, sillä kilpajuoksu muulla taholla oli jo päättynyt. Paavon ja Heikin taistelu, sillä kilpailuksi sitä tuskin enää sopinee kutsua, kävi yhä hurjemmaksi. Molempien kasvot olivat tulipunaiset, hiki valui virtana heidän otsaltansa ja veri oli tunkea puhki heidän silmänsä. Tuo taistelu rupesi kauhistuttamaan katsojia.
"Älä juokse kauemmaksi Lyyli, varro noita kurjia siinä paikassa missä seisot! Muuten ei tule tuosta kiistasta loppua!" — huudettiin monelta taholta.
Vihdoin näytti siltä, että molempien taistelijain voimat olivat loppuneet. Ottelu taukosi hetkeksi. Kiistailijat vetivät syvästi henkeänsä, heidän rintansa nousi ja laski aaltoina, he olivat tukehtua. — Paavo sylkäsi — hänen suustansa tuli verta.