"Nyt olisi jo aika ruveta kisoille. Pitääkö meidän tässä turhaan tuhlata aikaamme vartioitsemalla Hieraniemen Paavoa? Ellei hän tahdo olla telmäämättä, niin sidomme hänet puuhun kiinni, niinkuin raivoisan mielipuolen ainakin!" sanoi kolmas nuori mies.
Ankara kiukku kiehui Paavon povessa, mutta hän oli samalla myös kovasti häpeissänsä. Kuinka oli hän käyttäinnytkään? Hän, joka oli olevinansa rikkiviisas mies, hän, joka vaati, että kaikki ihmiset pitäisivät häntä sellaisena, oli tyhmän pikaistumisensa kautta nyt joutunut muiden pilkaksi. Tämä asia oli Paavosta sitä harmillisempi, kuin Lyylikin oli ottanut osaa tähän pilkkaan.
Kooten kaiken malttamuksensa lausui hän: "Vihani jo on lauhtunut. Tulistuin äsken liiaksi, kun Hatanpään Heikki minua ärsytti hävyttömillä kokkapuheillansa." Hän jätti sanomatta, että hänen mielensä heti, kun hän oli nähnyt Heikin Lyylin seurassa, oli muuttunut äreäksi, syystä, että hän tiesi Heikin olevan hänen kilpakosijansa.
"Totuuden puhumista ei sovi sanoa ärsyttämiseksi", sanoi Hatanpään
Heikki.
"Äläpäs nyt enää jatka tuota ikävää sanakiistaa!" varoitti Lyyli.
"Sopikaatte pois! Meidän pitää nyt käydä kisoille."
"Minun puolestani saa tämä riita, jota en ole alottanutkaan, jäädä siksensä, enkä minä pyydä olla Ukon juhlan häiritsijänä. Mutta sitä en ota myöntääkseni, ett'ei minussa olisi miestä Hieraniemen Paavolle vertoja vetämään."
Paavo ei virkannut niin mitään. Kätkien kiehuvan vihansa sydämeensä, asettui hän sanaakaan hiiskumatta poikien riviin. Pojilla me tässä tarkoitamme kaikkia naimattomia, nuoria miehiä, sillä pienemmät poika-kurikat eivät ensinkään olleet oikeutetut kisoihin osaa ottamaan. Eikä heitä monta ollutkaan läsnä juhlassa, sillä useimmat vanhemmat jättivät lapsensa kotia, tällaisiin juhlakokouksiin lähtiessänsä, ainakin etäämmällä asuvat.
Noin parikymmentä askelta poikien rivistä asettuivat tytöt rivihin. Riveihin astuminen oli ensimmäinen temppu kisoille ruvettaissa. Kun rivit olivat valmiit, katsoivat pojat pitkän ajan ääneti tyttöihin. Kukin heistä tarkasteli, missä paikassa hänen sydänkäpynsä seisoi. Kun tämä tarkasteleminen oli päättynyt, alkoivat pojat verkkain askelin astua eteenpäin noin puolitiehen tyttöin rivistä ja siitä taaksepäin entiseen asemaansa. Sen ohessa he lauloivat sangen yksitoikkoisella ja vitkallisella äänellä seuraavat laulun säkeet:
Ikävä on yksin olla
Pojan poloisen,
Löytäisin mä ehkä tuolla
Sydänkäpysen.
Ehkä kultain löytäisin,
Armahani tapaisin.
Siihen vastasivat tytöt, sormeillen kukkaisvihkojansa, joita kantoivat kaulassaan, liikahtamatta paikaltansa: