Arvo oli kaiken ajan ääneti kuunnellut Paavon ja Lyylin puhetta. Vaan ehkä on väärin sanottu, että hän kuunteli, sillä oikeastaan olivat kaikki hänen henkiset voimansa yhtyneet hänen silmiinsä, niihin katseisin, joilla hän ihastuneena, milt'ei lumottuna katseli ihanaa Lyyliä. Paavon kysymys herätti hänen niinkuin unesta. Kuitenkin hän heti vastasi: "Heikkejä saat mennä hakemaan Nousiaisten kirkon kalmistosta [Suomen ensimmäinen piispa, Henrikki marttyyri, haudattiin Nousiaisten kirkkoon.] — täällä niitä ei ole."
Hieraniemen Paavo purskahti nauruun. "Ha! ha! ha! Oletko sinäkin luopunut ristimänimestäsi!" huudahti hän pilkallisella äänellä. "Tuskin voipi sitä uskoa se, joka on nähnyt, millä suurella vaivalla, innolla ja hartaudella sinä, voittaaksesi anteeksi-antamuksen synneistäsi ja sielullesi ijankaikkisen autuuden, renkiesi ja mökkiläistesi avulla hinasit tuota mahdottoman suurta kiveä ylös uuden tuomiokirkon seinään. Kylläpä mies silloin omisti kuin omistikin Heikki-nimensä! ha! ha! ha!"
Hatanpään Heikki — jos häntä nyt kerran nimitämme hänen kristityllä nimellänsä — puri kiukusta huuleensa. "Minä en olisi" — alkoi hän väittää — "ollenkaan ryhtynyt tuohon hullunkuriseen yritykseen, ellen olisi tietänyt sillä tekeväni sinulle kiusaa! Hatanpäässä ja kaikkialla muuallakin kerrottiin näin: 'Nyt Hieraniemen Paavo nostaa niin suuren kiven kirkon seinään, ett'ei kukaan toinen saa niin suurta sinne nostetuksi. Sen hän tekee ylpeydestä saavuttaaksensa tuon maineen, että hän on suurimman paaden nostanut uuden kirkon seinään.' — Olisinko tyvenellä mielellä saattanut kuunnella tuota tuollaista kertomusta? Äläpäs huoli pöyhkeillä Paavo — ajattelin — löytyyhän Hämeessä sinun vertaisiasi miehiä ja parempiakin. Tokko muistanetkaan, että Hatanpäässä on enemmän alustalaisia kuin Hieraniemellä. — Kuinka tämä kilpailumme päättyi, sen tiedät. Häviölle jouduit tässä niinkuin kaikissa muissakin yrityksissä, jotka vaativat taitoa, tointa ja miehen kuntoa."
Hieraniemen Paavo suuttui silmittömästi.
"Tukitse parjaava kitasi!" huusi hän vihan vimmassa. "Vai vertailet sinä itseäs minuun kunnossa ja miehuudessa, sinä katala raukka! Kehutpa itseäsi minua paremmaksi ja toimekkaammaksi. Lempo vieköön! Minä sinun kurjan pieksen niin pehmeäksi ja hakkaan niin mähjäksi, että sinusta on tuleva sopiva paisti kaarneille." Paavo veti puukkonsa tupesta ja aikoi hyökätä Arvon kimppuun, mutta muutamat läsnä seisovista nuorista miehistä tarttuivat hänen käsiinsä ja pidättivät häntä.
"Päästäkää minut irti!" — kirjasi Paavo. — "Minä tahdon silpoa tuon
Heikki-heturin pääkallon kahtia!"
"Päästäkää mies irti vaan — potkaisemalla minä Hieraniemeläiset työnnän pois tyköäni, jos niillä kohta onkin puukko kädessä!" sanoi Arvo ylpeästi, mutta tyynesti.
Paavo kiristi hampaitansa ja ähkyi vihasta. Yksi niistä miehistä, jotka pitivät Paavon käsistä kiinni, puhui nyt näin: "Ell'et jo lakkaa meuhoamasta, Paavo, ja rauhoitu, niin annamme sinulle kelpo selkäsaunan ja syöksemme sinut sitte Tammerkoskeen kuumaa vertasi jäähdyttämään!"
"Kun et toki häpee häiritä Ukon juhlaa riidalla ja tappelulla! Sellainen menettely ei ole ensinkään sopiva, vaan vanhoja tapoja ja sääntöjä loukkaava", väitti toinen.
"Tappelusta ei ole vaaraa! Onhan, Paavo parka pahoissa pihtehissä — aivan kuin kettu loukussa", ilveili Lyyli.