Lukijoille.
Tämän kirjan lukijoista jotkut ehkäpä ottavat kummastuaksensa, että allekirjoittanut on omistanut sen J. V. Snellman vainajan muistolle ja kysynevät ehkä, tokko minulla on ollut jonkinmoinen erityinen syy siihen; Paitsi harrasta sydämeni halua esiin tuoda kiitollisuuden ja kunnioituksen roponi Suomen kansan suurimmalle pojalle ja hänen jalolle isänmaalliselle työllensä on minulla todellakin ollut tuollainen "erityinen" syy omistamaan juuri nämät kyhäelmäni hänen muistollensa. Lähemmin selittääkseni tätä asiaa kerron tässä eräästä illasta J. V. Snellmanin luona.
* * * * *
Ihmisen elämässä toinen päivä ei milloinkaan ole ihan toisen kaltainen, onnen vaiheet ja antimet eivät tänään ole ihan samanlaatuiset kuin olivat eilen; huomenna vaihtelevat taas. Mutta vaikka tällainen erilaisuus päivien suhteen onkin olemassa, tuntuupi tuohon alituiseen vaihtelemiseen tottuneelle, kun hän vilkaisee taaksepäin kuluneesen elämäänsä, kuitenkin siltä, ikäänkuin nuo menneet päivät menoinensa olisivat olleet aivan toinen toisensa kaltaiset. Ani harvat niistä jättivät pysyväisen muiston; jotkut kuitenkin. Löytyypi kunkin ihmisen elämässä muutamia "merkkipäiviä", jotka uursivat hänen mieleensä niin syvät vaot, ett'eivät ajan lumimyrskyt jaksaneet niitä ummistaa.
Tuollainen ijäti unhottumaton päivä minun elämässäni oli eräs päivä Toukokuussa v. 1874, jolloin minulla oli onni viettää illan tunnit kahdenkesken J. V. Snellman'in kanssa hänen kodissansa Helsingissä. Muutama päivä sen jälkeen, kun kirjoittamani näytelmä "Lalli" oli näytetty suomalaisessa teaatterissa, oli hän kutsuttanut minun luoksensa.
Siihen saakka tunsin Snellmanin, paitsi suurena tiede- ja valtiomiehenä, ainoastaan ulkomuodolta. Nuo merkilliset kasvot, joidenka piirteet niin omituisella tavalla kuvasivat syvää viisautta ja lujaa, masentamatonta tahtoa, olivat siis minulle tutut. Mutta mitkä ja millaiset sydämen tunteet tuon — tunnustakaamme se — melkein jyrkän ulkomuodon alla piilivät, se oli minulla ihan tuntematonta. Ei ole siis ihmettä, että levottomalla mielellä ja jonkinmoisella pelvolla puheena olevana Toukokuun päivänä astuin sen talon portaita ylös, jossa se mies asui, joka terävällä silmällään näki, kädellään viittasi ja pontevalla voimallaan raivasi Suomen kansalle tien, osoitti uran, jota myöten sen tuli kulkea saavuttaaksensa onnensa, säilyttääksensä ja tukeaksensa kansallisuuttaan. Otaksuin, että puhelu kahdenkesken sellaisen miehen kanssa tulisi minulle sangen vaikeaksi.
Kuitenkin olivat suotta tuollaiset levottomuuden tunteet vaivanneet mieltäni; sen tulin pian huomaamaan. Snellman ei esiintynyt minulle ylimyksenä eikä syvämielisenä tiedemiehenä, vaan nuoren nousevan kaunokirjallisuutemme innokkaana suosijana ja isällisenä ystävänä. Tämä hänen sydämellinen ystävällisyytensä saikin minussa aikaan sen, että jo muutaman hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisin monasti ennen puhunut hänen kanssaan. Samalla selveni minulle päivää selkeämmäksi se seikka, että isäntäni oli mies, jolle alhaisten puolelta ylhäisiä kohtaan tavaksi tullut mutkallinen kursaileminen ei ollut mieleen, vaan että hän olisi minua halveksinut, jos olisin sellaista yrittänyt häntä kohtaan.
Alusta alkain olin ollut kovin utelias saamaan kuulla, mitä hänellä olisi minulle sanottavaa, koska tuollainen outo kunnia, tulla kutsutuksi hänen luoksensa, oli tapahtunut minulle. Tultuamme siihen sangen yksinkertaisilla huonekaluilla varustettuun huoneesen, jossa Snellman tavallisesti otti vieraitaan vastaan, ja painettuamme puuta, ryhtyikin hän heti tätä asiaa selittämään, puhuen melkein näin: "Minä olen halunut tulla tuntemaan teitä ja olen kutsunut teidät luokseni etenkin siitä syystä, että mieleni tekee keskustella kanssanne äsken näytetystä näytelmästänne 'Lallista'. Minua on, näetten, kovasti ilahuttanut se seikka, että taistelu kristittyjen ja pakanallisten esi-isäimme välillä vihdoinkin on otettu draamallisesti käsiteltäväksi ja että sitä koskeva näytelmä nyt on saatu suomalaiselle näyttämölavalle. Noista ajoista oli kuitenkin alettava. Se on ilahuttanut minua enemmän kuin ketään muuta syystä, jonka kohta olen mainitseva. Sentähden kävinkin näytelmäkappalettanne katsomassa, vaikk'en enää kymmenenteen vuoteen ole käynyt teaatterissa, vanhuuteni takia kun en enää iltasilla mielelläni lähde kodistani. — Katsokaa — asian laita on siten, että tuon mainitun taistelun draaman muotoon asettaminen oli minun oman nuoruuteni rakkahin unelma. Paljon olen aikoinani kirjoitellutkin sitä varten, sepitellyt suunnitelmia, vieläpä kokonaisia näytöksiäkin tällaiseen draamaan. Kylläpä niiden vielä pitäisi olla tallessa käsikirjoitusteni joukossa. Mutta käsikirjoitukseni ovat hajallansa ja epäjärjestyksessä, jotta minun on vaikea äkkipikaan niiden joukosta löytää yksityisiä kirjoituksia. Muuten olisin nyt lukenut näytteeksi joitakuita paikkoja tuosta draamastani. Aika, jolloin siinä kuvatut tapaukset tapahtuvat, on kuitenkin peräti toinen kuin 'Lallissa', nimittäin Birger Jarlin aikakausi. Se siis kuvaa Ruotsalaisten taistelua pakanallisten Hämäläisten kanssa."
Tämän jälkeen kertoi hän minulle lyhyesti tuon nuoruudessa kirjoittamansa draaman juoksun. Erään ruotsalaisen ritarin rakkaus nuoreen Hämäläistyttöön oli siinä pääjuonena. Birger Jarlin rakennuttama Hämeenlinna oli tapausten keskuspaikka.
En ikänä unhota, kuinka vanhus näitä kertoessaan innostui ja kuinka hänen sydämensä rakkaiden nuoruutensa muistojen valtaamana heltymistään heltyi. Sinne, hänen nuoruuden ikäänsä kohden kääntyikin pian puhelumme kokonaan. Selvillä piirteillä, elävästi kuvaavilla sanoilla ilmaisi jalo vanhus elämänsä vaiheet, toiveensa, tuumansa ja pyrintönsä siihen aikaan ja sittemmin sekä vaikuttavat syyt niihin, ja myöskin ne kummalliset sallimukset, jotka olivat johtaneet hänet maineesen ja kuuluisuuteen. Olipa tuo elämä, jonka hän kuvasi minulle, ollut rikas vaiheista, ihmeteltävistä taisteluista ja voitoista! Ja sydän, joka piili tuon ulkomuodon alla, joka vieraalle näytti kylmältä, olihan se sykkinyt ja sykki vieläkin lämpömästi, kuin mikään, ja ollut sanomattoman altis ystävyydelle ja isänmaanrakkaudelle! Tunti toisensa perästä kului: eihän vanhukselta puuttunut aiheita kertomuksiin ja kuvauksiin. Kumpikaan meistä tuskin tarkoin havaitsi ajan kulkua. Oli jo sydän-yö kun läksin hänen luotaan.