Kisat olivat, näet, Tavelan ja Paavon keskustellessa taas alkaneet.
Synkkä suuttumuksen pilvi peitti hetkeksi Paavon otsan ja hän loi tulisen katseen sinnepäin, missä Hatanpään Heikki seisoi Lyylin kerällä. Mutta heti kohta hänen muotonsa taas muuttui rauhalliseksi ja hän vastasi Tavelalle, joka ei ensinkään ollut huomannut hänen äkillistä mielenliikutustansa: "En aio. Hm… Minä en ole sillä tuulella, että kisoissa käyminen minua huvittaisi. Paitsi sitä…"
"Tokkohan suuttumus äskeisestä kiistasta estää sinua kisoihin käymästä?" — keskeytti häntä Tavela.
"Eipä suinkaan… Mutta olin juuri sanoa, että minun pitää rientää kotiin, sillä kiiruusti on minun ryhtyminen kostotuumiin — noita piispan ratsumiehiä vastaan! Jääkää siis hyvästi, arvoisa Tavela, isäni jalo ystävä!"
"Hyvästi vaan! Kyllä kiiruhtaminen nyt kaikkialla onkin tarpeen. Nuo konnat ovat jo liiankin kauan saaneet meluta maassamme. Mitä pikemmin kostotyösi tapahtuu sitä parempi."
"Olette aivan oikeassa."
"Mutta älä säästä ketään, jospa lupaisi vaikka kuinka suuret lunnaat.
Heitä kaikki sääli pois mielestäsi."
"Olette aivan samaa mieltä kuin minäkin. En aio säästää enkä sääliä ketään", — vakuutti Hieraniemen Paavo ja läksi seuraajinensa käymään venettänsä kohden. Vanha Tavela seurasi heitä aina rantaan asti. Lempääläisten asettuessa veneesensä ja sysätessä sitä vesille katseli Tavela aurinkoa, joka läheni puitten latvoja.
"Aika lähestyy, jolloin Ukon teuraat ovat teurastettavat" — sanoi hän.
"Lähestyy kuin lähestyykin" — myönsi Paavo.