Ylpeä hymyily leikki Lyylin huulilla kun hän loihtijalle lausui: "Mitäs sanot tästä puolustajastani? Etpä tietäne, että hän ja setäni tänään valittiin päälliköiksi sotaan kristityitä vastaan?" Korven Kelo vapisi vihasta, hänen silmänsä tulistuivat veripunaisiksi ja olivat tunkea ulos kuopistansa, kasvot ja huulet muuttuivat maksankarvaisiksi. Puukko putosi hänen kädestänsä.
Kansan levottomuus oli suuri, suuttumus yleinen.
"Älä lue kiroussanoja ylitsemme korven Kelo? Eihän syy tähän jumalattomuuteen ole meissä! Meidän tahtomme on että lapsi teurastetaan!" — huudettiin.
Kamalalla, tuskin kuuluvalla äänellä sähisi loihtija Lyylille: "Mene pois Lyyli! Minä en tahdo sinulle mitään pahaa! Tuo vaimo kävi joka päivä rukoushuoneessa messua kuulemassa; hän olisi kuolemankin ansainnut."
Lyyli kääntyi nyt enonsa puoleen sanoen: "Rakas eno kultani! Pelasta minun tähteni, oman Lyylisi tähden, tuo viaton lapsi kuolemasta! Muuten et saa konsanaan enää nähdä minua iloisena, et kuuna milloinkana! Jos tuo lapsi tapetaan, niin täytyy minunkin kuihtua ja kuolla murheesen. Sitäpä se taisi ennustaakin tuo ammuttu lokki, joka putosi alas jalkaini eteen."
Tavelan synkistyneet kasvot olivat vähitellen, hänen ihanan holhotyttärensä sanoja kuunnellessansa, muuttuneet leppyisemmiksi. Mutta kun Lyyli lopuksi rupesi puhumaan lokista, niin vavahti Tavela äkisti niinkuin häntä olisi peitsellä pistetty ja samassa hänen muotonsa muuttui kovin murheelliseksi. Luomatta silmiänsä Lyyliin vastasi hän nuhtelevalla äänellä: "Mihin kaikkiin sinun hurjuutesi saa sinua vietellyksi! Onko tuo laidallista, ettäs sekaannut tällaisiin asioihin! Tämä nyt on minulle siitä, että olen ollut liiaksi hellä sinua kohtaan! Niinhän se liiallinen hellyys itsensä kostaa! — Kuulithan että Korven Kelo äsken sanoi, jotta meidän jumalat vaativat lapsen kuolemata sovitukseksi siitä, että niin moni tässä läsnä olevista on antanut kristittyjen viekotella itseänsä tunnustamaan heidän muukalaisia jumaliansa."
Lyyli nojautui alas paasta kohden, otti lapsen syliinsä ja hyväili sitä. Lapsi aukasi silmänsä, tosin vaan hetkeksi, — jonka kuluttua hän ne taas sulki, mutta Lyyli oli jo ehtinyt näkemään niissä niin sydäntä musertavaa tuskaa ja peljästystä, että hän itse oli puhjeta itkuun.
"Ei! ei! Se ompi mahdotonta!" — huudahti hän ja kyyneleet tunkivat esiin hänen silmistänsä. "Eivät meidän hyvät jumalamme voi vaatia, että tämä kaunis, viaton lapsi murhataan! Korven Kelo on siinä asiassa kovin erhettynyt, sen voin vakuuttaa teille, armas setäni! Voi, lahjoittakaatte minulle tämä pienokainen! Varmaankin minä hänestä kasvatan kelpo sankarin, joka kerran kovasti kostaa kristityille kaikki heidän pahat tekonsa. Niinhän se on: kansansa kostaja ja pelastaja tästä pojasta kerta tulee! Ettekö suo minun pitää häntä, eno kulta? Hennotteko kieltää rukoustani?" Vanha Tavela oli hämillänsä.
"Mitenkä yksipäinen sinä olet!" — tiuskasi hän äkäisesti. — "Pitäisihän sinun ymmärtämän, ett'ei tämä ole minun yksityinen asiani. Koko kansaa tämä asia koskee; kansa siis kokonaisuudessaan päättää ja määrää mitenkä tässä on meneteltävä."
"Anna lapsi tänne! Sen pitää kuoleman, sillä pyhät jumalamme vaativat sen verta!" — kiljasi loihtija.