Korven Kelon näin levätessä rupesi lapsi itkemään. Mutta kohta kouristi Korven Kelo kovalla kourallaan sitä niin kovasti, että se taas meni tainnoksiin. Sitte huusi hän sähisevällä äänellä kansalle: "Jumalien tahto on että tämän lapsen pitää kuoleman! Tuo vanha kirottu mustatakki pesi sen samana aamuna, kuin me poltimme hänen kurjan rukoushuoneensa; se on viimeinen niistä lapsista, joita hän on pessyt saastaisessa vedessä. Sentähden teurastan sen nyt merkiksi siitä, ett'ei tuollaista jumalatointa tointa enää milloinkaan täst'edes toimiteta näillä seuduilla. Paljon on minulla ollut puuhaa saadakseni tämän pennun valtaani! Äiti, senkin konna, oli kätkenyt lapsen. Sittekin kuin vihdoin lapsen olin löytänyt, tappeli tuo hupsu vielä kanssani niin hurjasti kuin metsän peto ja juoksi huutaen ja kiljuen perässäni aina Pyhäjärven rannalle asti. Kuinka lie päässyt kuotus järven yli, en tiedä. Eihän siinä näkynyt muuta venettä sillä paikalla kuin minun veneeni."
Loihtija vaikeni hetkeksi ja loi kiukusta säihkyvät silmänsä vielä tainnoksissa olevaan äitiraukkaan.
Sitte loihe hän taas lausumaan: "Ukko vihaa tätä lasta, kaikki taivaan, metsän ja veden haltijat vihaavat sitä! Se on nyt teurastettava ja sen veri vielä kuumana sekoitettava Pyhäjärven veteen, jotta jumalat tämän kautta suostuisivat meihin, entisen suuttumuksensa heittäen. Antakaatte tänne pyhät astiat!"
Eräs miehistä laski paadelle kaksi suurenmoista hopeista astiaa.
Loihtija polvistui nyt paaden eteen ja pani lapsen selällensä makaamaan paadelle. Sitte kohotti hän ilmaan vasemman kätensä, jossa terävä puukko kiiltää kimalteli kokkojen valaisemana. Mutta juuri kuin hän oli työntämäisillään puukon lapsen sydämeen, tarttui joku takaa hänen käsivarteensa ja esti häntä lyömästä. Estäjä oli Lyyli, joka äkkiä oli hyökännyt paikalle. Saatuansa iskun estetyksi, työnsi hän loihtian syrjään ja asettautui hänen ja lapsen väliin.
Kaikki säikähtyivät tästä odottamattomasta tapahtumasta. Tyytymättömyyttä ja suuttumusta osoittavia ääniä kuului monelta taholta.
Mutta Lyyli puhui milt'ei uhkaavalla äänellä: "Sinä et saa teurastaa tuota viatonta lasta, Korven Kelo! Kuuletko — minä kiellän jyrkästi sinua sitä tekemästä! Mulkoittele vaan silmiäs — Liuksialan Lyyli ei pelkää sinua. Koetappas lyödä minua puukollas, jos uskallat! Taikka piteleppäs minua, niinkuin pitelit tuota vaimoraukkaa, joka puolikuolleena makaa tuolla kivien raossa! Tuossa seisoo enoni — etkö usko häntä tarpeeksi voimalliseksi kostamaan minua vastaan tehtyä loukkausta?"
Tyytymättömyys paisui kansassa. Moniaalta kuului uhkauksia Lyyliä vastaan ja kaikkialla huudettiin, ett'ei nuoren neidon, vaikkapa hän olikin rikas ja mahtava, sopinut koettaa estää pyhien jumalien tahtoa tapahtumasta. Korven Kelo, loihtija, oli raivoissaan.
Sinä hetkenä astui Hatanpään Heikki teurastuspaaden luoksi. Hän kantoi oikeassa kädessään miekkaa, jonka hopeaiseen kahvaan oli kiinnitetty kiiltäviä hohtokiviä.
Lyötyänsä miekkansa lappeella paateen niin kovasti, että kajahteli ylt'ympäri, ärjäsi hän loihtijalle: "Jos vaan sakari-sormellasikin kajoot Lyyliin, niin hakkaan sinun ruumiisi, Korven Kelo, niin pieniksi palasiksi kuin pienimmät kokkareet kevätkylvöön valmistetussa pellossa. Sitte syötän sinun mäsäksi muserretut luusi ja sirpaleiksi särjetyn lihasi koirille, jotta ei sinun henkiraukkasi Manalassakaan saa majaa, vaan syöstään ikuisiksi ajoiksi julmain Syöjätärten kiusattavaksi! Kautta kaikkien jumalien vannon näin tekeväni!"