Oikeassa kädessänsä kantoi tämä ulkomuotonsa kautta hirmua ja kauhua nostava mies, jonka haaveksivat silmät pyörivät päässä niinkuin raivoissaan olevan mielipuolen, pientä alastonta poikalasta, vasemmassa heilutteli hän pitkää puukkoa.
Kohta miehen jäljissä hyökkäsi eräs nuorenpuoleinen nainen hapset hajallansa samalta sivulta paaden tykö. Naisen kasvot olivat kalpeat ja hänen silmänsä kuvasivat katkerinta tuskaa ja syvintä toivottomuutta. Mutta hän ei itkenyt, sillä hän oli jo itkenyt niin paljon ja niin katkerasti, että kyyneleiden lähde oli kuivunut. Ei kuulunut hänen huuliltansa valitus-ääntäkään; hän vaan änkkäsi ja ähkyi niinkuin se, joka on pakahtumaisillaan. Sanomattomalla mielen vimmalla törmäsi hän äsken paikalle saapunutta miestä vastaan ja tarttui molemmin käsin lapseen, silminnähtävästi ponnistaen kaikki voimat, mitkä hänellä vielä oli jälellä, saadaksensa lapsen irti miehen kourista.
Mies laski puukkonsa teurastuspaadelle ja tarttui vasemmalla kädellään naisen käsiin. Kiivaan ottelun jälkeen saatuansa ne irroitetuiksi, viskasi hän viimeiset voimansa menettäneen naisen ankaraa vauhtia sivulle päin. Nainen kaatui, löi päänsä kovasti kiveen ja meni tainnoksiin.
Tämän tehtyänsä otti mies taas puukon paadelta ja rupesi lukemaan eriskummallisia loihturunoja, kuitenkin niin epäselvästi, ett'eivät lähinnä seisovatkaan voineet saada selkoa siitä, mitä kaikkia sanoja hän saneli. Sen ohessa teki hän oudonmuotoisia liikunnoita ruumiillansa; toisinaan hypähti hän kaksin jaloin ylös maasta useammat kerrat peräkkäin. Vihdoin hän vaikeni ja katseli pyörivin silmin kaikkialle ympärillensä. Hän oli väsynyt; vaahto valui hänen huuliltansa.
"Mitäpä korven Kelolla nyt lienee mielessä?" — kyselivät muutamat lähellä seisovat miehet.
"Älkäätte häntä häiritkö! Hän on par'aikaa haltioissaan" — sanoivat toiset.
Mutta Kelo ei ollut kuulevinaankaan, mitä hänestä puhuttiin, vaan rupesi uudestaan jupisemaan loihtusanojansa ja tekemään taikatemppujansa.
Mikä mies oli Korven Kelo ja mikä hänellä ammattina: Hän oli kuuluisa ja kansan suuressa arvossa pitämä loihtija, joka — niin vakuutettiin — lukemalla helposti sai taudit ja muut paheet poistetuiksi niin hyvin ihmisistä kuin eläimistä. Hän noitui varastettuja tavaroita takaisin niiden omistajille ja luki milloin maksusta, milloin ystävyydestä niihin sellaisia sanoja, että ken niitä vast'edes yritti varastamaan, hän oli kuoleman oma. Vieläpä sanottiin hänen "sanansa" olevan niinkin voimalliset ja hänen taitonsa niin suuren, että hän lukemalla ja noitatempuillansa toimitti onnellisuutta — erinomattain naimaonnea — niille, joille hän tahtoi onnea toimittaa, mutta kirousta ja onnettomuutta niille, jotka hän tahtoi tehdä onnettomiksi. Kaikki ihmiset uskoivat, että hänen henkensä oli salaisessa, ylenluonnollisessa yhteydessä jumalien kanssa, sillä hän toisinaan myös aivan täsmälleen ennusti vasta tulevaisuudessa tapahtuvia asioita.
Kaiken tämän lisäksi oli hän kiivain ja ankarin kristinuskon vihaaja näillä seuduilla. Piispan ratsuväelle oli hän ollut kauhuna, sillä missä hän vaan pääsi tilaisuuteen sitä tekemään, tappoi hän heitä milloin iskien heitä miekalla, milloin jostakusta piilopaikasta ampuen heitä joutsen vasamalla. Monta ratsumiestä oli näin saanut surmansa hänen kauttansa, ja surmattujen kumppalit elivät hänen tähtensä alituisessa pelvossa, sillä Kelo oli alinomaa liikkeellä, niin yöllä kuin päivällä, väliin siellä, väliin täällä. Siitä syystä päättivät piispan ratsumiehet jos jollakin tavalla surmata hänet: he ajoivat vuosikausia häntä takaa, niinkuin sutta ajetaan, mutta kaikki heidän ponnistuksensa olivat tyhjään rauenneet. Kelo tunsi kaikki metsän polut. Yönsä hän vietti milloin yhdessä, milloin toisessa ladossa, milloin jonkun kaatuneen puun juurten suojassa. Ainoastaan salaa hiipi hän kansalaistensa taloihin ja tölleihin ruokavaroja keräämään, noitatemppujansa tekemään ja samalla vihollisiansa väijymään. Jos hyvin sattui, oli hän lähettänyt heistä yhden taikka kaksi Manan maille, ennenkuin taas pakeni metsiin. Tällä tavoin elettyänsä monta vuotta oli häntä ruvettu nimittämään Korven Keloksi.
Hän oli nyt uudestaan alkanut lukea loihtusanoja ja tehdä taikatemppuja. Tätä menettelyä kesti siksi, että vaahto toistamiseen tuprusi esiin hänen huulillensa, jolloin hän taas väsyneenä lepäsi muutaman hetken, katsoen läsnäoleviin entistä hurjemmilla silmäyksillä.