Wildefried isä katsoi kumppaneihinsa ja huomasi heidän kasvonsa vaaleiksi kuin talven lumipeite.
"Jättäkäätte itsenne kaikkivaltiaan Jumalan turviin! Katoovaisen ruumiimme he voivat surmata; — mitäpä siitä jos sen tekevätkin, kun olemme varmat siitä, että kuolematon sielumme kuoltuamme perii ijankaikkisen onnen ja autuuden. Suokoon pyhä neitsyt teille kestävyyttä! Muistakaatte tyynesti, että kristityn marttyyrin pitää heittämän henkensä täydellisellä kärsivällisyydellä pienimmättäkään valitushuudotta!"
Wildefried vanhuksen näitä kehoitussanoja puhuessa olivat hänen vihollisensa sitoneet hänet ja hänen kumppalinsa paaluihin kiinni. Sen jälkeen he valoivat heitä tervalla ja rasvalla ja kokosivat heidän ympärillensä olkilyhteitä ja kuivia oksia.
Wildefried isä kohotti silmänsä taivasta kohden ja rukoili korkealla äänellä suomeksi: "Taivaan Herra, älä hylkää näitä erehtyneitä ihmisiä heidän julmuutensa tähden! Pyhä Olavi, Henrikki pyhä ja te kaikki muut pyhimykset! — rukoilkaatte ristiinnaulittua Vapahtajaamme, että Hän lähettää kelvollisia työmiehiä tälle työ-alalle, jonka nyt jätän, jotta ei tämä pyhän uskomme uudisasutus jää kylmille!" — Luoden silmänsä toisiin munkkeihin lisäsi vanhus vahvasta luottamuksesta ja voiton riemusta paisuvalla äänellä: "Rakkaat veljeni! Kaikukoon vielä kerran ylistysvirtemme! Laulakaamme viimeinen kerta tässä elämässä 'Gloria Deo!'" [Nämä latinankieliset sanat kuuluvat suomeksi: Kunnia (olkoon) Jumalalle!]
Yhdistetyin äänin lauloivat munkit nyt tuon juhlallisen ja kauniin katolisen kirkkohymnin "Gloria Deo". Mutta pian näiden Jumalata ylistäväin uskon-sankarien äänet vaikenivat. — Oljet ja kuivat oksat olivat jo sytytetyt silloin kuin he alkoivat ylistyshymninsä; sakea, henkeä tukahduttava savu nousi ilmaan. Ei aikaakaan, niin leimahtivat mainitut sytykkeet ynnä munkkien vaatteet ilmituleen. Valkea paloi räiskyen, ikäänkuin iloiten harvinaisesta saaliistaan. Ylistysvirren sävel tukehtui tulen räiskinään. Kuluipa vielä muutamia hetkiä, niin jo päättyivät onnettomain tuskat ja heidän kuolemattomat sielunsa lentää liitelivät iloiten taivaallisen isän armorikkaasen helmaan. Todellisina kristittyinä marttyyreinä he kuolivat kaikki neljä: ei lähtenyt pienintäkään valitushuutoa, ei heikointakaan tuskan huokausta heidän huuliltansa.
Hämäläiset katselivat muutaman hetken äänettöminä noita oudontapaisia kokkoja. Kuumeentapainen ilo loisti heidän silmissänsä. Heistä tuntui siltä, kuin olisi koko tuo outo, vihattu usko, jota heille vastoin heidän tahtoansa tyrkytettiin, kaikkine temppuineen päivineen palanut poroksi noiden munkkien kanssa. Pian he ilmoittivatkin ilonsa kimakkailla huudoilla ja rupesivat taas hurjasti hyppimään ja käsiänsä heiluttamaan. Aseitansakin miehet taas kalskuttelivat.
Tätä melua kesti pitkän ajan, kunnes se vihdoin Tavelan käskystä taukosi.
"Tuokaatte teuraat tänne!" — käski hän.
Kuudes luku.
Tuskin oli Tavela ehtinyt antaa tämän käskyn, kuin eräs pitkävartaloinen mies julmasti ulvoen ja huutaen hirmuisella vauhdilla tulla töyttäsi oikealta teurastuspaaden luoksi. Hänellä oli tuuhea parta ja hänen pitkät kampaamattomat hiuksensa killuivat alas hänen hartioillensa. Lakkia hänellä ei ensinkään ollut päässä. Muuten oli hän puettu mustiin lammasnahkaisiin vaatteisin, mutta nahat olivat rikkinäiset ja repaleissa, jotta paljas päivettynyt iho loisti reikien läpi. Polvesta alaspäin olivat hänen pitkillä mustilla karvoilla peitetyt säärensä paljaat; hän kävi myös avojaloin.