Heidän vielä virttänsä laulaessa saapuivat ne miehet, jotka olivat lähetetyt heitä noutamaan, aitauksen edustalle. Virren voimallinen sävel vaikutti heihinkin ja heidän sitä kuunnellessa valtasi oudontapainen hartauden ja kainouden tunne heidän mielensä. Suomalaiset ovat ammoisista ajoista rakastaneet laulua, ihanat sävelet ovat aina olleet omansa sulattamaan heidän sydämiänsä.
Pian toki rohkasi yksi miehistä mielensä ja astui aukon kautta vankilaan.
"Suunne kiinni, mustatakit! Manalassa saatte kai aikaa virsiä viserrellä; nyt pitää teidän heti paikalla seuraaman minua käräjäpaikalle. Nouskaa siis seisaallenne!" — käski hän jyrkästi.
Polvillaan olevat munkit nousivat kohta seisomaan. Isä Wlldefriedkin koetti tehdä samoin, mutta hänen ruumistansa oli niin pahasti pidelty, ett'ei hän omin voimin päässytkään seisaallensa. Nuori apulais-munkki kun tämän huomasi, auttoi vanhusta ja tuki häntä sitte edespäinkin heidän käydessänsä käräjäpaikkaa kohti.
Laulu oli tauonnut suomalaisen talonpojan astuessa vankilaan. Sen edustalle ehdittyänsä sanoi Wildefried isä, joka epäili kumppaniensa mielen-lujuutta: "Laulakaamme, rakkaat veljet, uudestaan sama virsi, 'De profundis!' Tämä on luultavasti viimeinen matkamme, se virsi sopii siis nyt sitä paremmin." Munkit rupesivat heti laulamaan ja Wildefried isä yhdistyi heikolla, mutta kauniisti sointuvalla äänellänsä heidän lauluunsa.
Omituinen oli tuo näky, kun munkit laulaen hautavirttä seuraajiensa kanssa lähestyivät pakanallisten Hämäläisten käräjä- ja uhripaikkaa, jonka ympärille lukematon kansanjoukko nyt oli kokoontunut. Kaksi äärettömän suurta kokkoa oli vast'ikään sytytetty lähelle pyhää paasta. Niistä lähtevä loisto valaisi lähiseudun heleämmällä valolla kuin milloinkaan aurinko kirkkaana kesäpäivänä, mutta tämä valo oli omituista, silmiä huikaisevaa laatua. Wildefried isästä näytti siltä kuin olisi häntä ja hänen ystäviänsä viety h—ttiin, hetkellä jolloin perkele ja kaikki hänen liittolaisensa olivat kokoontuneet neuvottelemaan. Tämä Wildefried isän kuvittelu muuttui vieläkin luonnonmukaisemmaksi, kun Hämäläiset vankien ehdittyä lähemmäksi alkoivat hirveästi huutaa eli, paremmin sanottu, ulvoa, sen ohessa raivoisasti tanssien ja uhkaavalla tavalla heiluttaen käsiänsä ilmassa. Kohta ottivat miehet aseensa esiin ja rupesivat niitä lyömään yhteen, jotta tämän hirmustuttavan ulvonnan kerällä syntyi ankara aseiden kalske. Oikein perkeleellinen meteli! Vankien korvat olivat mennä lumpeen.
Wildefried isän silmistä vierivät kuumat kyyneleet alas poskille. Nyt hän oikeen selvästi kuuli ja näki, kuinka syvästi nämät ihmiset vihasivat sitä pyhää oppia, jota hän oli saarnannut, vihasivat häntä, joka oli elämänsä uhrannut tämän opin levittämis-työhön. Hänen sydäntänsä särki tätä nähdessä ja kuullessa ja hän itki murheesta.
Tuota kauheata melua kesti pitkän ajan ja vaivalla saivat vihdoin Tavela ja muutamat muut vanhukset raivoissaan olevat kansalaisensa tyyntymään ja vaikenemaan.
"Hampaasta hammas ja silmästä silmä — se on tuomio!" — sanoi Tavela, kiivaasti luoden silmänsä munkkeihin. Mutta Wildefried isä ja hänen toverinsa tuskin hänen sanojansa kuulivat, sillä kansan vaietessa olivat he taas alkaneet veisata "De profundis".
Muutamat miehistä löivät nyt kiireesti neljä paalua maahan, kaksi, kummallekin puolen uhrialttaria, muutaman askeleen päähän siitä. Sitte he ankarin käsin tarttuivat vankeihin ja laahasivat heitä, yhden kunkin paalun tykö.