"En… Nöyryyttäkää sentähden tahtonne Jumalan tahdon alle ja rukoilkaa häneltä voimaa ja kestävyyttä, jotta voisitte kuolla niinkuin nöyräin pakanasaarnaajain tulee kuolla: tyynellä mielellä ja ilman valituksetta, todellisina marttyyreina."
"Ehkä saattaisitte te, isä Wildefried, kun täydellisesti osaatte puhua heidän kieltänsä, suuren puhelahjanne avulla pelastaa meitä?" — kysyi nuori munkki taas rukoilevalla äänellä.
Sivumennen on meidän muistaminen, että munkit keskenänsä käyttivät saksankieltä ja että heistä yksin isä Wildefried auttavasti osasi puhua suomea.
— "Sinä pyydät mahdottomia, poikani. He ovat raivoissaan nyt, sitä enemmän kuin he viettävät pääjumalansa juhlaa. Nyt ei kukaan voi heille mitään. Itse Tuomas piispakin olisi, meidän asemassamme ollen, avuton kuin äsken syntynyt lapsi."
"Mutta minulla ei ole voimaa tuskallista kuolemaa kestämään. Onko teillä voimaa siihen, isä Wildefried?"
"Kuinka ensinkään olisin antautunut pakanasaarnaajaksi, ellen jo alusta alkaen olisi tuntenut itselläni olevan voimaa marttyyrikuolemaan? Sellainen kuolo onkin aina ollut hartahin toivoni ja minä kiitän kallista Vapahtajaani siitä, että Hän katsoo minua siihen otolliseksi. — Enkä minä ensinkään rukoilekkaan taivaan äitiä ja pyhimyksiä, että he minut pelastaisivat kuolemasta. — En, en! Sitä vaan rukoilen, että he antaisivat teillekin uskallusta ja lujuutta marttyyri-kuolemaan, ja että he voimallisesti ylläpitäisivät sitä työtä, jonka toiminnassa me nyt heitämme henkemme tämän villikansan saattamiseksi kristinuskoon."
Huomattuansa että raskaat, tuskan ja epätoivon pusertamat hikipisarat valuivat alas munkkien kalpistuneita kasvoja myöten, lisäsi Wildefried isä: "Älkää olko murheelliset, rakkaat ystävät ja veljet Herrassa! Pitäkää silmällä niiden pyhäin miesten esimerkkiä, jotka ennen meitä ovat panneet henkensä alttiiksi kristin-uskon edestä, pyhäin marttyyrien esimerkkiä! Voiko meidän kuolemamme, jos he meitä rääkkäävätkin, tulla katkerammaksi kuin pyhän Ignatiuksen, pyhän Laurentiuksen taikka Henrikki pyhän? Kuitenkin tiedämme, että mainitut pyhät miehet ilomielin kärsivät kovimmatkin tuskat vakuutettuina siitä, että kaikkia maailman kultia kalliimpi kunnian-kruunu oli annettava heille palkinnoksi taivaassa, jonne he kuoltuansa astuivat ijankaikkista iloa ja autuutta nauttimaan. Muistakaa näitä pyhimyksiä ja menetelkäämme kuolontuskissamme samoin kuin he!" Polvistuneet munkit huokasivat syvään.
"Älkää huoatko, älkää olko raskautetut, armahat veljet!" — loihe Wildefried isä taas lausumaan. "Hakekaa lievitystä tuskaantuneille sydämillenne hartaissa rukouksissa taikka vielä parempi jonkun kauniin virren juhlallisissa säveleissä. Laulun sävelten kerällä kohoaa ihmismieli maan tomusta taivasta kohden, virren väkevästi kaikuessa hiipii rauhan-enkeli rauhattoman mieleen, kantaen kultaputkessa taivaallista lohdutuksen nestettä, jota hän vuodattelee särjettyyn sydämeen. Laulakaamme virsi 'De profundis!'"
Munkit alkoivat veisata juhlallisesti latinalaista hautausvirttä. Heistä tuntui ikäänkuin he olisivat laulaneet omaa kuolonvirttänsä. Mutta laulu kevensi heidän raskasta mieltänsä ja säe säkeeltä paisui heidän äänensä, kunnes virsi täysivoimaisena kaikui heidän huuliltansa.
Suureksi tosin on arvattava se voima, mahtavaksi se vaikutus, joka lähtee juhlallisen virren säveleistä. Noiden kolmen munkin kasvoihin, joita kuumat tuskan hikipisareet äsken viruttelivat, palasi elämän karva, heidän silmäyksissään ei enää kuvaudu synkkää epätoivoa, vaan iloista luottamusta ja uskaliaisuutta, heidän sydämissään on rauha anastanut levottomuuden sijan. Mitä Wildefried isän kehoitussanat ja heidän omat hartaat rukouksensa eivät voineet vaikuttaa, sen saivat virren sävelet aikaan.