Hänen työltänsä ei ollut puuttunut menestystä: Vanajaveden, Roineen ja Längelmäveden rantoihin saakka oli kristin-oppi hänen ahkeran toimensa kautta levinnyt. Useoihin paikkoihin oli hän rakennuttanut rukoushuoneita. Kaksi sellaista oli Tammerkoskesta itäänpäin. Toinen niistä oli rakennettu sille paikalle, missä nykyään Messukylän vanha kirkko sijaitsee, toinen lähelle nykyistä Kangasalan kirkkoa. Edellisessä pidetyistä messuista on Messukylän pitäjä saanut nimensä. Messukylän rukoushuoneessa olikin isä Wildefried paraikaa ollut jumalan-palvelusta pitämässä, kun hänen nimi-kristityt, mutta pakanamieliset sanankuulijansa äkkiarvaamatta vangitsivat hänet ja hänen apulaisensa pakanain kääntämis-toimessa. Muutama tunti myöhemmin vangittiin myös ne kaksi munkkia, jotka hoitivat papin tointa Kangasalan rukoushuoneessa.
Tuomas piispa oli lähetyssaarnaajoittensa turvaksi Wildefriedin käytettäväksi antanut kaksi sataa aseellista ratsumiestä, joita tavan takaa myös käytettiin uskon levittäjinä siinä, missä sanan saarna ei näyttänyt olevan tarpeeksi voimallinen välikappale. Näistä sotureista majaili yksi parvi Kangasalla, toinen Messukylässä, rukoushuoneen läheisyydessä, kolmas Tammerkosken luona ja neljäs Nokian virran rannalla. Kun ei pitkään aikaan ollut mitään rauhattomuuksia tapahtunut, elivät ratsumiehet, jotka pitivät näitä seutuja jo kokonaan kristillisyydelle voitettuna, huolettomina niinkuin ainakin rauhan aikana, kuluttaen aikaansa mässäämisellä ja laskemalla leikkiä tyttöjen kanssa. Helposti onnistui sentähden talonpojille äkkinäisellä rynnäköllä voittaa ja surmata heidät viimeiseen mieheen asti; ei jäänyt näistä ratsumiehistä jäljelle ainoatakaan, joka olisi voinut viedä piispalle tiedon tästä verisestä tapauksesta.
Wildefried isä luuli nyt kaikki monivuotisen ahkeran työnsä hedelmät kerrassaan hukkaan menneiksi; siitä hänen sydämessänsä aiheutui tuo katkera tuska, joka kuvastui hänen kasvoissansakin. Hänen vankeus-kumppaleistaan oli tuo hänen apulaisensa, josta äsken puhuimme, yksi, molemmat muut olivat samat munkit, jotka talonpojat olivat vanginneet Kangasalan rukoushuoneessa. Kaikki kolme olivat ijältään Wildefried isää paljoa nuoremmat, vähemmän kokeneet kuin hän. Heidän silmissänsä emme näekkään tuota väkevää mielen-lujuutta ja pontevuutta, jota jok'ainoa Wildefried isän katse todistaa, vaan sen sijaan katkerinta, kuoleman-pelvosta syntynyttä tuskallisuutta ja levottomuutta. He ovat polvillaan hartaissa rukouksissa. Tämä asema on heille sitä tuskallisempi, kuin heidän kätensä, samoin kuin Wildefried isänkin, ovat sidotut yhteen heidän selkänsä taakse.
"Te ette rukoile, Wildefried isä?" — kysyi Antonio, vanhin noista kolmesta munkista.
"Koko elämäni on ollut yksi ainoa pitkitetty rukous. Nytkin rukoilen, vaikk'en jaksa olla polvillani niinkuin te. Vihollistemme raippavitsat musersivat ruumiini niinikään murskaksi" — vastasi Wildefried isä.
"Niin rukoilkaatte hartaasti, että Jumala ja pyhä neitsyt pelastavat meitä uhkaavasta kuolemasta!" — kehoitti Antonio.
"Sitä en rukoile… Jumalaa ei saa kiusata."
"Kuinka? Ettekö siis usko, että nuo villit pedot tuskallisella tavalla aikovat tappaa meidät?" — kysäsi Antonio äänellä, joka todisti, että jonkinmoinen pelastuksen toivo yhtäkkiä oli syntynyt hänen sydämessänsä.
"Että he meidät surmaavat… vieläpä kauhealla tavalla, siitä olen ihan varma eikä sitä ensinkään tarvitse epäilläkään" — sanoi isä Wildefried tyynesti.
Antonio ja hänen molemmat kumppalinsa tekivät tuskallisen liikunnon. Sen jälkeen otti nuorin munkeista, hän, jota nimenomaan olemme sanoneet Wildefriedin apulaiseksi, puhuaksensa: "Voi taivaan Herra, kuinka sitä on katkera ajatella, että täytyy kuolla noiden julmurien rääkkäämänä! — Ettekö te, jalo isä Wildefried, voisi keksiä jotakin keinoa pelastuaksemme?"