Kaikki nuoret riensi iloiten ja riemuiten hänen käskyänsä täyttämään. Jo aamupäivällä kaikkialle, rannoille, mäkien rinteille ja harjuille valmiiksi tehdyt kokot sytytettiin yht'aikaa. Ja kohta loivat nämät mahtavan suuret soitot sadottain kirkkaan tulensa ilmoihin, valaisten koko seudun lumoavalla, eriskummallisella valolla. Itse seutukin muutti heti kohta merkillisellä tavalla muotonsa. Puiden varjot heleässä järven pinnassa kasvoivat toista vertaa suuremmiksi, mihin vaan katsoi, ruohikkoon, männikköön, kuusikkoon tahi lehdikköön, näki kaikkialla kiiltokiviä kiiltävän ja hohtokiviä hohtavan. Olisi voinut luulla yht'äkkiä tulleensa kääpiöiden, saduissa ja taruissa rikkaaksi kehuttuun kotiin. Vaan ei; kun tämän lumoavan valon ohessa katseli noita hääriviä juhlavieraita, joidenka posket hohtivat punasta, niin jo ymmärsi, että tämä olikin Ilmarisen kuulu paja, jossa tuo maan mainio seppä lukemattomien palvelijoittensa ja palvelijatartensa kanssa kovan kuumuuden kestäessä puuhasi ahkerassa työssä; palkeiden pauhinaa ja vasarain paukkinaa ei vain kuulunut.
Annettuansa nuorisolle äsken mainitun käskyn, meni Tavela karsikkojen elikkä varjokuusten luo, jossa vanhemmat ja arvokkaammat miehet istuivat neuvottelemassa.
"Vankien kanssa on kai meneteltävä, niinkuin äsken päätettiin?" — kysyi hän näiltä neuvottelijoilta. "Kuinkas muuten?" — vastasi yksi heistä.
"Niin menkööt siis muutamat teistä tuomaan heitä tänne" — käski
Tavela.
Muutamat miehet läksivät astumaan mäen rinnettä myöten ylös kummulle.
Viides luku.
Täällä kummulla oli kalliossa luonnollinen luola, niin suuri, että kuusi miestä siihen mahtui samaan aikaan istumaan. Ulkopuolelta oli luola ympäröitty korkealla aitauksella, johon oli jätetty soukka oventapainen aukko, minkä kautta kuljettiin luolaan ja ulos sieltä. Tämän aukon edustalla seisoi kolme aseellista miestä vartioitsemassa.
Luolaan oli suljettu neljä Dominikaanimunkkia elikkä "mustaaveljeä", niinkuin heitä nimitettiin heidän kaapunsa värin mukaan, joka oli musta.
Kun valo lähinnä olevasta kokosta aukon kautta paistaa luolaan, voimme näitä vankeja tarkastaa vähän lähemmin.
Erityistä huomiotamme vetää puoleensa tuo pitkävartaloinen vanhus, joka istuu vankilan somerolla peitetyllä lattialla, nojaten selkäänsä luolan takaseinää vastaan. Hänellä on lumivalkeat hiukset ja samankarvainen tuuhea parta, joka ulottuu alas kauas hänen rinnallensa. Hänen laihat, rypistyneet kasvonsa ovat tavattoman vaaleat ja katkera tuska kuvautuu niissä. Ett'ei tämä tuska ollut sitä laatua, joka syntyy kuolon pelosta, todistavat hänen päättäväisesti ummistetut huulensa ja hänen rohkeat silmäyksensä. Pelvon tunteet olivatkin aina olleet isä Wildefried'in — siksi häntä nimitettiin — mielelle oudot ja hengenvaaroja oli hän kaksikymmentä vuotta kristin-uskon levittäjänä työskennellessänsä pakanallisten Hämäläisten keskellä oppinut halveksimaan. Kotimaaltansa Saksasta oli hän ystävänsä Tuomas piispan kutsumuksesta tullut Suomeen 1209. Jo seuraavana vuonna oli hän palavalla innolla alkanut saarnaaja-tointansa ja sitä sitte väsymättömällä ahkeruudella jatkanut siksi, kunnes Hämäläiset Ukon juhlan edellisenä päivänä olivat hänet vanginneet ja, piestyänsä häntä, vieneet hänet tähän vankilaan.