Vaimo kohosi istumaan ja katseli hajamielin ympärillensä. Ainoastaan hämärästi ja epäselvästi hän muisti, mitä oli tapahtunut. Hän painoi oikean kätensä otsaansa ja rupesi ajatuksiansa järjestelemään.
Lyyli otti lapsen palvelustytöltänsä ja laski sen äidin syliin.
"Tässä hän nyt on, tuo armaasi!" — sanoi hän. "Hänkin on jo tointunut. Huomaappas, kuinka hellästi hän katsoo sinuun!"
Raikas ilon huuto läksi äidin huulilta. Hän otti lapsen syliinsä ja painoi sitä kuumeentapaisesti rintaansa vastaan. Sen ohessa hän itki ilosta. Vähitellen hän toki rauhoittui ja nousten seisoallensa lausui hän Lyylille: "Minun pitää nyt viedä lapsi kotiin. Tuon huivin, jonka olet käärinyt sen ympäri, lainaan sinulta, mutta kyllä sen taas toimitan takaisin. Jää nyt hyvästi!"
Lyyli esti häntä menemästä.
"Sinä et saa lähteä vielä. Etkä sinä nyt yksin jaksaisikaan lapsi sylissäsi kävellä kotiin."
Vaimo olikin ensi innossaan arvannut voimansa suuremmiksi, kuin ne todella olivat. Nyt jo rupesi hänen päätänsä heikkoudesta pyörryttämään ja hänen täytyi istua kivelle.
"Mennään sitte yhdessä" — jatkoi Lyyli puhettansa. — "Minäkin jo pian lähden täältä. Aikomukseni onkin ottaa sinut kanssani Liuksialaan."
"Kuinka? Kuuluun Liuksialaanko?" — kysyi vaimo ihmetellen.
"Niinpä aivan. Olen kuullut kerrottavan, että miehesi muutti Manalaan jo ennenkuin lapsesi olit ehtinyt synnyttääkään ja ettäs tätä nykyä elät mitä kurjimmassa köyhyyden tilassa. Minulla on tarpeeksi tavaroita itselleni, sinulle ja lapsillesi. Tahtoni onkin se, että tuo poikasi kasvatetaan minun kodissani, jotta saan sitä pitää silmällä."