Huomattuaan äidin kasvojen vuolteissa levottomuutta, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Älä pelkää, että aion sinulta riistää lapsesi. Empä suinkaan! Kyllä sinä häntä saat pitää ja kasvattaa; — kuitenkin sillä ehdolla, ettäs elät ja olet minun luonani. Minulla onkin tuohon poikaan yhtä suuri oikeus kuin sinulla, sillä minä olen pelastanut sen kuolemasta."
"Vai sinäkö sen pelastit! Enkä minä vielä ole kiittänytkään sinua siitä!…"
"Jääkööt kiitokset toistaiseksi!" — keskeytti häntä Lyyli. — "Vaan mikä on pojan nimi?"
"Antero" —.
"Antero! Sehän on kristillinen nimi! Kyllä meidän pitää antaman hänelle joku toinen sopivampi nimi! Mitäs sanot, jos nimittäisimme häntä Viikiksi? Viikki on minusta hyvin kaunis ja mukava nimi."
"Toinenko nimi?" — sanoi vaimo vavahtaen. Katsottuansa arasti ympärillensä lisäsi hän kuiskaavalla äänellä: "Etkö tiedä, että minä olen kristitty?"
"Tiedän kyllä, ettäs olet sen verran kristitty, kuin useat muutkin meistä olivat kristityitä, niin kauan kuin Tuomas piispan ratsuväellä oli valta täällä" — vastasi Lyyli.
"Ei, ei! — Asia ei ole ymmärrettävä siltä kannalta!" — huudahti vaimo laskien kätensä sydämellensä. — "Minä olen ajatusteni ja tunteitteni puolesta todellinen kristitty. Hamaan kuolemaani saakka olen muistava jok'ainoan sanan, jonka Wildefried isä on minulle puhunut, ja kätkevä hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa sydämeeni. Minä en salli, että lastani nimitetään muulla nimellä kuin sillä, minkä hän kasteessa on saanut."
Lyyli katsoi häneen kummastelevin silmin.
"Sinä haaveksit syystä että nyt olet sairas ja heikko! Kylläpä tuollaisista pahanpäiväisistä houreista pääset, kun tulet terveeksi!" — vakuutti Lyyli.