Heikki jäi katsomaan venettä, joka kiireesti kiiti eteenpäin. Pian se oli ehtinyt toiselle rannalle. Sieltä viittasi Lyyli vielä kerran jäähyväiseksi huivillansa sulhollensa ja katosi sitten näkymättömiin rannalla kasvavien leppien taakse.
Heikin sydän oli suloa täynnä. Nyt oli hän vihdoin Lyylin huulilta kuullut ne sanat, joita hän niin hartaasti oli toivonut saavansa kuulla! Mutta näihin sulon tunteisiin sekaantui hänen tahtomattansa myöskin kaipauksen ja murheen tunteita. Salainen aavistus jostakusta tapahtumasta, vielä tietämättömästä ja tuntemattomasta turmiosta valtasi hänen mielensä. Hän koetti karkoittaa nämät ikävät ajatukset mielestänsä pois, mielikuvituksessaan pukien tulevaisuutensa onnen kesäistä aamuruskoa loistavampaan pukuun, mutta tuon tuostakin synkät pilvet asettuivat hänen ja hänen juuri valmiiksi rakentamansa toivolinnan väliin, jotta hän ei enää voinut sitä nähdä. Lyylin muotoakaan ei hän osannut kuvata hymyileväksi, iloiseksi, vaan hän näki hänet vaaleana, sellaisena, kuin hän oli ollut sinä hetkenä, jolloin vanha Taara oli hänelle veristä kuolemaa ennustanut. Tästä syystä Heikki pian suuttui itseensä ja soimasi itseänsä akkamaisesta luulottelevaisuudesta.
Tultuansa takaisin teurastuspaikalle, ilmoitti Heikki Tavelalle, että hän kohta aikoi lähteä Nokian virralle, ollaksensa paikallansa, jos kristityt tekisivät äkkipikaisen rynnäkön. Tavela tarjoutui hänelle seurakumppaliksi ja molemmat menivät, annettuansa tarpeelliset käskyt niille miehille, jotka jäivät juhlan viettoa jatkamaan, sille paikalle, missä pulskat ratsunsa seisoivat suitsimista puihin kiinni sidottuina.
Juhlaa viettävien ilo ja riemu uhkaavat jo paisua kohtuullisuuden rajojen yli. Näiden Ukon juhlain loppupuolella pidettiin usein hyvinkin raivoisaa ja hurjantapaista elämää. Enemmän kuin kolme sataa vuotta tässä kerrotuita tapauksia myöhemmin kirjoittaa uskonpuhdistuksen isä Suomessa, jalo piispa Mikael Agricola, jonka aikana näitä Ukon juhlia, vaikka muutetussa muodossa, vielä vietettiin, niistä sanasta sanaan seuraavalla tavalla:
"Ja quin kevekylvö kylvettin
Silloin Ukon malia iootijn
Sihen haetin Ukon vacka.
Niin loopui pica ette acka.
Siitte paljo häpie sielle techtiin
Quin seke cultin ette nechtin".
Kun Tavela ja Heikki saapuivat Nokian virralle, tapasivat he suurimman osan vartijaväestä makaamassa puoleksi sammuneiden kokkojen ja nuotioiden ympärillä, raskaasen uneen uupuneina. Niin ahkerasti oli sielläkin Ukon maljoja kallisteltu, että tuskin ainoatakaan miestä löytyi, joka olisi jonkinmoisella kunnolla kyennyt hoitamaan vartiotointansa. Tämän nähtyänsä suuttuivat Tavela ja Hatanpään Heikki kovasti. Mutta mitäpäs viha ja närkästys tässä auttoivat: pahoista sanoista ei ottanut kuume poistuakseen päihtyneiden päästä. Ennenkuin nämät väsyneet vartijat olivat unelle suorittaneet täyden veron, ei olisi mikään voima maailmassa jaksanut tehdä heistä taisteluun kykeneviä sotureita. Se asia päälliköitä vähän lohdutti, että kaikki veneet ja lautat edellisenä päivänä olivat soudetut virran itäiselle rannalle, jotenka suurin vaara äkillisestä päällekarkauksesta oli poistettu.
Ukko Tavela oli väsyksissään edellisen päivän monista puuhista ja toimista. Hän laskeutui lepäämään erään nuotion viereen ja nukkui pian.
Hatanpään Heikki oli päättänyt olla valveilla. Huolellisesti tarkastettuansa vastaista rantaa istahti hän virran äyräälle ja loi silmänsä sen vaahtoaviin pyörteisiin. Näin istuessaan vaipui hän pian syviin mietteisiin. Kuka hänen ajatustensa pääesineenä oli, sen voimme helposti arvata.
Pian kuitenkin veti jonkunmoinen ryske läheisessä metsässä hänen huomiotansa puoleensa. Hän katsoi sinnepäin, mutta ei voinut nähdä mitään arveluttavaa, hän kuunteli tarkasti, mutta ryske olikin jo tauonnut kuulumasta.
"Kaiketi oli tuokin tyhjää mielikuvittelua, vaikka olin kuulevinani jonkun tuolla metsässä taittelevan kuivia oksia" — jupisi Heikki itsekseen ja vaipui taas ajatuksiinsa.