Hatanpään Heikki saattoi Lyyliä aina rantaan asti, josta Lyylin veneellä oli kulkeminen Pyhäjärven vastakkaiselle rannalle, josta hän Messukylän kautta matkusti kotiin. Heidän rantaa kohti käydessänsä sanoi Heikki: "Kulunut päivä oli erittäin vaiherikas päivä!"
"Niinpä oli. Mitäpä tämä kaikki ennustaneekaan? Tuo ammuttu lokki esimerkiksi!"
— "Älä ole kauvemmin levoton sen asian tähden, Lyyli!"
— "Enhän juuri olekkaan levoton… mutta"… "Mutta mitä?"
— "Niin mitä? Sitä aion sanoa, että on vaikea arvata sellaisia tapahtumia, jotka vast'edes tulevat tapahtumaan… Luuletko, Arvo, että olette tarpeeksi voimalliset torjumaan päähänne tuon kristityn piispan sotajoukot? Kun äsken sanoin jäähyväiset enolleni, näytti hän sangen levottomalta; sellaisena en ole häntä milloinkaan ennen nähnyt."
— "Siitä olen täydellisesti vakuutettu, että voimme estää heitä pääsemästä Nokian virran yli. Enempää ei ensi aluksi tarvitakkaan. Kasvamistaan kasvaa joukkomme, miehiä kun turvaamalla tulvaa meidän avuksemme; ja tiedäthän, että meille on luvattu apua aina Karjalasta ja Venäjältä asti."
"Elleivät vaan myöhästyisi nuo etäällä asuvat auttajat." He olivat nyt saapuneet järven rannalle. Heikki tarttui Lyylin käteen ja sanoi kuiskaamalla, katsoessaan syvään hänen silmiinsä: "Minun olisi hauska tietää, otatko sinä mieltyäksesi minuun? Sano se nyt ennenkuin erkanemme toinen toisestamme."
"Niin… miksikä sitä pitäisin salassa? Sinä olet urhoollinen ja jalo mies, Arvo! Kyllä minä sinulle pysyn uskollisena."
Luoden viehättävän katseen nuorukaiseen, lisäsi Lyyli suloisesti hymyillen: "Toimita sinä nyt vaan että saamme voiton kristityistä, kyllä minä sitte otan toimittaakseni että sinä saat voiton — noista rikkaan rikkaista ja mahtavista kosijoista, joista enoni alinomaa puheskelee."
Tämän sanottuansa hyppäsi hän keveästi veneesen, johon hänen seuraajansa jo olivat asettuneet istumaan.