"Helposti nyt voidaan saada selvä siitäkin, kuinka vanha silloin olitte, kun vaan sanotte monesko ikävuosi teillä nyt on kulumassa" — lisäsi munkki.
"Monesko ikävuosi? Hm… Taitaa olla Viidesviidettä taikka viideskymmenes, taikka — ainakin niillä vaiheilla. Kuka tuota tuollaista voisi niin tarkoin muistaa. Eikä se asia ensinkään koske kertomustani; jääköön siis huoletta siksensä! Vaan kuinka kauvaksi jo olenkaan ehtinyt kertomuksessani? Niin — me läksimme ja pääsimme onnellisesti pyhään maahan. Keisarin sotajoukko ei ollut suuren suuri. Pikemmin voisimme sitä sanoa pieneksi, sillä niin pienellä sotajoukolla ei ollut siihen päivään asti yksikään ruhtinas lähtenyt sotaan julmia Saraceneja vastaan. Mutta tuo seikka minua juuri ilahutti! — 'Uljas, jalo keisari panee meihin niin suurta luottamusta, että pitää jokaisen meistä kymmenen miehen vertaisena. Nyt pitää näyttää ja osoittaa, että tämä hänen hyvä ajatuksensa sotilaistansa, ainakin mitä minuun koskee, on oikeutettu!' — ajattelin. Vaan mitenkäs kävi? Astuttuamme laivastostamme maalle, pääsi paholainen luiskahtamaan keisarin sydämeen. Kaiketi oli hän niin altis pahalle hengelle siitä syystä, että pyhä isä paavi kahdesti oli julistanut hänet pannaan. Hän pukeutui saracenilaiseen pukuun, eli ja elämöitsi aivan itämaalaisten ruhtinaitten tavoin, syleili ja suuteli saracenilaisia tanssijattaria ja rupesi hieromaan ystävyyttä Egyptin sulttaanin Malek-el-Kamelin kanssa, joka silloin kävi sotaa Damaskon sulttaania vastaan."
"Kauhistuttavaa! — Eivätkö kristityt sotilaat ensinkään päässeet tilaisuuteen osoittamaan sotaista kuntoansa?" — kysyi munkki.
"Joskus vähäpätöisissä kahakoissa. Mutta kaikissa näissä tilaisuuksissa käyttäytyivät meidän ritarimme erinomaisen miehuullisesti. Muun muassa jouduin minä kerran kahden otteluun erään kuuluisan saracenilais-päällikön kanssa. Mies oli vartaloltaan niin pitkä kuin Goliath ennen muinoin ja sanottiin olevan yhtä vahvankin, jotta hänen vertaistansa ei muka löytynyt koko maailmassa. Tuollainen maine miehestä harmitti minua ja kiihoitti mieltäni, minä pidin sitä loukkauksena koko kristikunnan ritaristoa vastaan, ett'ei sen riveissä muka löytyisi saracenilaisen vertaista, ja päätin vaatia tuota jättiläistä kahdentaisteluun, vaikka kaikki ihmiset, vieläpä Fredrikki keisarikin, kielsivät minua sitä tekemästä. Molemmat armeijat olivat saapuvilla tuota outoa ottelua katsomassa ja siihen lisäksi niin suuri kansanjoukko, ett'ei silmä kannattanut sen rivejä mittaamaan. Kaikki pitivät minua varman kuoleman uhrina. Saracenilaiset nauraa irvistelivät minulle, meikäläiset surkuttelivat kovaa onneani. Vaan mitenkäs asia päättyi? Kohta ensimmäisessä ottelussa sivalsin tuota jättiläistä päähän sillä voimalla, että hänen kypärinsä lensi pirstoiksi ja miekkani tunki halki hänen päänsä ja kautta hänen kaulansa ja rintansa aina uumaisille saakka."
"Myöntäkäätte toki, jalo ritari, että nyt vähän liioittelette? Mistäpä olisitte saaneet sellaisen yliluonnollisen voiman?" — sanoi munkki hymyillen, mutta samalla haukotellen.
"Mistä? Suojelijapyhäni pyhän Yrjön avulla asui se omassa ruumiissani! Tämän taistelun kautta tulin sitte niin kuuluisaksi, että Jerusalemin pyhä patriarkkakin tahtoi minua puhutella. Kuultuansa kertomukseni sotaretkistäni uskottomia vastaan, kiitteli hän intoani ja julisti minun oikeutetuksi tulemaan pyhän haudan ritariksi. Sitte kirjoitti hän kirjeen S:t Salvatorin luostarin abotille, pyytäen minua viemään sitä perille. Abotti kun oli lukenut patriarkan kirjeen, käski kohteliaasti minun tulla pyhän haudan kirkkoon seuraavana aamuna. Sinä aamuna oli pappeja ja munkkeja kosolta kokoontunut mainittuun kirkkoon, tavallista juhlallisemmin kaikuivat siellä laulu ja messu. Erityinen alttari oli rakennettu pyhän haudan päälle. Alttarille oli asetettu suuret kultaiset kannukset, pitkä kultakahvainen miekka ja paksut kultaiset vitjat, joissa riippui yksi suurempi ja kaksi pienempää ristiä. Priori tuli täydessä juhla-asussa minua vastaan ja käski minun polvistua alttarin eteen, jonka tehtyäni hän luki juhlallisen messun. Sitten lauloi kööri hymnin 'Veni sancte spiritus!' ['Tule pyhä henki!'] Laulun sävelten tauottua teki priori minulle samat kysymykset, jotka tehdään tavallisille ritareille heitä ritareiksi vihkiessä. Niihin vastattuani, laski priori molemmat kätensä kiireelleni ja lausui korkealla äänellä: 'Ollos tästä hetkestä asti vankka, hyvä, uskollinen ja vahva Jesuksen Kristuksen ja hänen pyhän hautansa ritari, jotta sinua kerta katsottaisiin ansiolliseksi istumaan hänen rinnallansa taivaassa!' Tämän sanottuansa sitoi hän kultaiset kannukset jalkoihini, otti sitte miekan ja löi minua kolme kertaa olalle, joka kerralla tehden ristinmerkin rintaani, jonka jälkeen pisti miekan tuppeen ja sitoi sen vyötäisilleni. Pantuansa vielä suuret kultaiset vitjat kaulaani, siunasi hän minua Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Sitte käski hän minun nousta seisaalleni ja riisui taas päältäni kannukset, miekan ja vitjat ja antoi minulle niitten sijaan pulskan pergamenttikirjeen: se oli valtuuskirja uuteen arvooni. — Voi! — sinä hetkenä tunsin syvän liikutuksen syntisessä sydämessäni, lankesin uudestaan polvilleni, alttarin eteen ja tein pyhän valan taistellakseni kristin-uskon vihollisia vastaan kaikkialla, missä niitä vaan saattaisi olla. — Ellen olisi sitä valaa tehnyt: niin tuskin nyt istuisin tässä teidän kerallanne tuon sammumaisillaan olevan nuotion vieressä. Mutta se saakin nyt sammua, sillä idässä koittaa jo uusi päivä ja meidän pitää heti lähteä. Missä ovat torvensoittajamme, jotka torviinsa törähyttämällä herättäisivät uneen uupuneet miehemme?"
"Höö… vai niin… ovatko ne nuhjukset nukkuneet? Torviako etsitte?" ähkyi munkki hieroen käsillänsä silmiänsä.
"Kautta kultaisien kannusteni! Te olette kertoessani nukkuneet, pyhä veli, kertomustani ensinkään kuulematta!" — huudahti kultainen ritari, katsoen suuttunein silmin munkkiin.
"Minäkö nukkunut? Enpä niinkään, jalo ritari! Mutta savu nuotiosta tunki silmiini ja sai niitä karvastelemaan. Meidän on nyt lähteminen matkaan — minä menen nukkuneita herättämään" — sanoi munkki ja läksi, päästäksensä pitempiä selityksiä antamasta, tiehensä.
"Senkin nuhjuspää munkki, kun nukkui kesken kertomustani!" — jupisi ritari vihoissaan itseksensä. Samassa sattuivat hänen silmänsä tapaamaan Paavon, joka par'aikaa valmisteli hevostaan matkaan.