Kaikki ritarit ja munkit istuivat erään nuotion ympärillä, joka oli muita nuotioita suurempi. Heillekin näyttivät eväät hyvältä maistuvan, niin paistit kuin leivoksetkin. Erittäin suurella huolella ja mielihyvällä hoiti pyhän haudan ritari aterioimistointansa; suuret piirakan ja paistin palat katosivat toinen toisensa perästä hänen suureen suuhunsa. Tuon tuostakin nosti hän ison nahkapullon huulillensa ja otti siitä aika siemauksen väkevää Espanjan viiniä. Tämän tehtyänsä hymyili hän oikein autuaallisesti ja työnsi uudestaan pitkän veitsensä piirakkaan tahi paistiin, leikellen niistä sentapaisia kappaleita, joita villien eläinten kesyttäjät heittävät rautahäkkeihin suljetuille panttereillensa. Niin oli hän ahkerassa työssä, ettei hän tämän rakkaan toimituksen ohessa hentonut puhuakkaan, vaan näytti kokonaan unhottaneensa kaikki kertomukset pyhimyksistä. Muut ritarit olivat jo päättäneet ateriansa ja katsoivat nyt ihmetellen pyhän haudan ritaria, joka yhä vielä oli uskollisessa syömisen toimessa niinkuin ateriansa vasta alkanut ainakin. Vihdoin viimein nosti hän nahkapullon taas huulillensa ja piti sitä tavallista pitemmän ajan suunsa edessä. Tämän kelpo kolauksen saatuansa niellyksi, ankkasi hän muutaman hetken ja lausui sitte, piirakan ja paistin tähteitä katsellen: "Ihminen ei saa olla ruoalle liian ahnas, sillä se olisi synti. Syödessäänkin hänen pitää tavallansa paastota ja ajatella huomispäivää. Senpätähden minäkin lopetan ateriani nyt ja siunaan itseni." Hurskas ritari pani kätensä ristiin ja jupisi itsekseen lyhyen latinankielisen ruokasiunauksen.
Syötyänsä olivat ratsumiehet heittäytyneet nurmikolle maata ja nukkuivat par'aikaa hyvässä rauhassa. Heidän esimerkkiänsä seurasivat useimmat ritareista ja munkeistakin, käyttäen edelliset mantteleitansa, jälkimäiset kaapujansa peittoina. Pyhän haudan ritari ei tuntenut vähääkään halua nukkumaan. Alituisilla retkillänsä oli hän tottunut valvomaan ja valvominen oli vähitellen muuttunut miltei hänen toiseksi luonnoksensa. Ylipäänsä hän nautti unen virvoitusta niin harvoin ja niin niukalta, että tavallisen ihmisen oli vaikea ymmärtää, kuinka hän niin vähällä nukkumisella ensinkään saattoi elää ja siihen lisäksi vielä pysyä terveenä.
Muut kaikki olivat jo heittäytyneet nurmelle lepäämään paitsi yksi ritari ja edellisestä meille tuttu munkki, jotka istuivat kummallakin puolella kultaista ritaria, tirkistellen nuotioon. Viimemainittu oli niin hyvillään päätetystä ateriasta, ett'ei hän vielä ollut muistanut hiiskua sanaakaan. Hän kierteli oikealla kädellänsä huulipartansa huippuja ja ähkäsi sen ohessa tuon tuostakin tyytyväisesti.
"Kertokaa, jalo ritari, jos väsymys ja uni eivät teitä rasita, ajan kuluksi meille jotakin matkoiltanne! Aika muuten käy ikäväksi ja meidän on kuitenkin tässä viipyminen vähintäin tunti ennenkuin taas lähdemme matkaamaan!" — lausui munkki katsoen kultaiseen ritariin.
Munkki oli satuttanut arkaa paikkaa uljaan ritarin rinnassa, ohjannut sanansa oikeaan suuntaan. Kohta taukosi hän viiksiänsä vääntelemästä ja loihe, ylpeästi hymyillen, lausumaan: "Ei aika pitkäksi kävisi, jos matkamuistelmiani rupeaisin kertoilemaan, mutta pitkää aikaa tuo vaatisi ennenkuin ne ehtisin kertoa loppuun. Teidän tulee muistaa, että minä olen matkustellut kaikissa maissa, ottanut osaa enemmän kuin kolmeenkymmeneen sotaretkeen ja seurustellut jok'ainoan keisarin, kuninkaan ja ruhtinaan hovissa koko kristikunnassa, vieläpä pakanallistenkin ruhtinaitten hoveissa. Yhdellä kerralla on minun mahdoton ehtiä näitä kaikkia teille kertomaan. Mitä se siis on, jota erittäin haluatte kuunnella? Kerronko teille retkistäni Hispaniassa ja Portugalissa taikka taisteluistani julmia Saraceneja ja Damaskon sulttaania vastaan? Vai pitääkö minun kertoa siitä, mitenkä iloista elämää pidetään keisari Fredrikin hovissa Sicilian ihanalla saarella taikka kuinka Ranskan hurskas kuningas Lutvikki isällisesti istuu oikeutta kansansa kanssa? Taikka ehkä mä kerron Englannin…"
Munkki keskeytti tässä ritarin puheen ja sanoi:
"Kertokaa, jalo ritari, siitä mitenkä tulitte pyhän haudan ritariksi."
"Siitäkö — no olkoon menneeksi? Onhan teille, joka ette ole käyneet Jerusalemissa ettekä Vapahtajan haudalla, siitäkin jutusta jotakin oppimista… Niin… siitä on jo pitkä aika kulunut kuin se tapahtui, sillä minä pääsin hyvin nuorena pyhän haudan ritariksi, kun jo silloin olin otellut niin monessa taistelussa kristin-uskon vihollisten kanssa, että Jerusalemin patriarkka katsoi minua otolliseksi siksi tulemaan. Vuotta, jolloinka tuo kunnia minulle tapahtui, en osaa sanoa, sillä minun ei ole tapana lukea kuluneita vuosia; annan niitten toinen toisensa perästä vieriä alas ijankaikkisuuden hautaan, huolimatta kuinka monta niitä sinne meni. Mutta siihen aikaan oli keisari Fredrikin puoliso Yolante — Jerusalemin kuninkaan tytär — vielä täydessä kukoistuksessaan, kaunis ja hilpeä kuin suven kukka, ja minäkin parhaammassa ijässäni, mutta kevytmielinen ja veitikkamainen muuten, sillä vaikka pyhä isä paavi kaksi kertaa peräkkäin oli julistanut mainitun keisarin pannaan, pysyin kuitenkin siitä vähintäkään huolimatta hänen palveluksessansa. Siciliasta me silloin läksimme mainitun keisarin kanssa ristiretkelle Palestiinaan."
"Vai tapahtuiko se sinä vuonna — siis kaksitoistasataa kaksikymmentä ja kahdeksan. Seitsemäntoista vuotta on siitä ajasta nyt kulunut" — selitti munkki.
"Taitaapa olla siten… onhan tuo paljon mahdollista! Kyllä kai te, pyhä veli, sen asian tunnette paremmin kuin minä" — arveli kultainen ritari.