"Kyllä se merkillinen ihme oli, jospa se ei ollutkaan kaikista suurin" — sanoi munkki.
"Mitä sanoittekaan? Eikö se ollut suurin ihme? Tuhat kuoloa! Älkää puhuko syntiä, pyhä veli!" — huudahti kultainen ritari närkästyneenä. "Suurinhan se oli tapahtuneista ihmeistä, kaikista enintä kummastusta nostava — siitä ei pääse kieltämälläkään kauvaksi. Minä en sano tätä siksi, että sillä pyytäisin halventaa teidän vanhojen pyhien kuvainne ja pyhimystenne ansioita — enpä suinkaan. Kyllä he kaikki itseänsä tänäpänä hyvin kunnostivat — tekivätpä niin! Mokomaa kyyneltulvaa, kuin tänään vuosi pyhän neitsyt Maarian silmistä, en ole tähän päivään saakka nähnyt kenenkään silmissä, vaikka olen matkustanut kaikki kristityt maat halki ja poikki. Pahoin pelkään, että hänen kallis, kullalla ja hopealla tikattu hameensa peräti turmeltui tuon runsaan kyynelvirran kautta. Jos tämä retkemme onnellisesti päättyy, lahjoitan hänelle takaisin palattuamme muutamia kultakolikolta uuteen hameesen."
Kun ei munkki mitään vastannut näihin ritarin sanoihin, taukosi heidän puheensa vähäksi ajaksi, mutta pian alkoi ritari, joka ei kauvan yhteen mittaan jaksanut olla vaiti, taas pakista: "Niin — ylimalkaan täytyy myöntää, että kaikki pyhimykset suorittivat tehtävänsä sangen hyvin, mutta ne tulisoihdut, joita he käyttivät ihmetöittensä toimeenpanemisessa, olisivat voineet olla vähän paremmat. Yksi noista taivaallisista kyyhkysistä pudotti tulisoihtunsa minun päälleni ja se oli polttaa läven purpuraiseen mantteliini. Kun sitä koetin sammuttaa, savusi se pahanpäiväisesti ja ilkeä tulikiven haju nousi siitä sieramiini, jotta helpommin olisi voinut luulla sen h—tistä ylös heitetyksi kuin taivaasta alas pudonneeksi. Kun vihdoin vaivalla olin saanut sen sammumaan, tarkastin sitä tyystemmin ja huomasin, että se oli pellavista tehty. Kaiketi kasvaa tässä kurjassa maassa niin huonoa lajia pellavia, ett'eivät pyhimykset saa siitä tehtyjä tulisoihtujansa leimuamaan, vaikka niitä huuhtovat tulikivivedessä ja sitte taas kuivattavat?"
"Kyllä kai sen asian laita on siten" — vastasi munkki ja veti kaapunsa pääpussin syvemmälle alas silmillensä.
"Tyytymättömyys tämän maan antamiin kasveihin se se täisikin sittemmin saada heidät niin kovin meluamaan ylhäällä kirkon kaarroksissa silloin kuin sieltä pyhiä öylättejä rupesi satamaan alas? Minä kuulin selvästi heidän riitelevän keskenänsä ja nuhtelevan toinen toistansa. Matkoillani olen usein sattunut olemaan uusien kirkkojen vihkiäisissä saapuvilla, kerran itse Roomassakin, pyhän isän suuressa kotikylässä. Tapahtuipa silloin paljon suuria ihmeitä ja pyhiä öylättejä satoi alas niin runsain määrin, että auringon ikkunien kautta kirkkoon heittämä valo pimeni, mutta en silloin enkä muulloinkaan ole kuullut pyhimysten riitelevän kirkon kaarroksissa."
"Herjetkää toki puhumasta tuollaista julkeata pilkkaa pyhimyksistä!" — huudahti munkki arvokkaalla äänellä. "Jos he ääneen olisivatkin ilmoittaneet läsnä oloansa temppelissä, niin eivät he riidellen voineet ilmaantua, vaan ylistysvirttä laulellen, vaikka heidän laulunsa teidän syntisissä korvissanne kuului riidalta. Te olette pahoin solvanneet pyhimyksiä, herra ritari!"
"Suojelijapyhäni pyhä Yrjö varjelkoon minua, pyhän haudan ritaria, pyhimyksiä solvaamasta!" — huudahti hurskas ritari peljästyneenä ja teki ristinmerkin rintaansa. "Epäilemättä on asian laita siten, että tuo pahan-ilkinen paholainen niin sokaisi syntiset korvani, että heidän ylistysvirtensä sävel minulle kuului riidalta. Kauhean vallan sai paholainen sinä hetkenä minussa. Mutta kyllä tiedän syynkin siihen ja tahdon heti kohta tunnustaa teille, pyytäen teitä olemaan rippi-isänäni, ett'en viime päivinä aivan täsmälleen ole lukenut credojani ja Pater-nosteriani niinkuin minun, ennen annettujen lupausteni mukaan, olisi pitänyt tehdä."
"Olkaa vast'edes paremmin varoillanne, herra ritari! Laiminlyödyt lupaukset, erittäinkin laiminlyödyt rukoukset, joihin olemme velvoittaneet itsemme, kostavat itsensä kovasti meihin" — sanoi munkki.
"Syvälle painan mieleeni nämät varoitussananne, pyhä veli! En ainoatakaan credoa enkä Pater-nosteria täst'edes laiminlyö, kun rauhan aika taas tulee, sillä sotaretkiä tekemäni lupaukset eivät koske. Mutta ovathan päivät pitkät ja yöt valoisat täällä Pohjolassa! Ken olisi voinut uskoa sitä! Ainakin kerrottiin minulle, että pilkkonen pimeys täällä vallitsee aamusta iltaan asti paitse sydänpäivällä, jolloin aurinko pari tuntia himmeästi valaisee kolkkoja maisemia. Nyt on jo varmaankin toista tuntia kulunut siitä, kuin aurinko meni mailleen, eikä taivas vieläkään sanottavasti ole pimentynyt. Mutta epäilemättä ovat juhtamme jo sangen väsyksissä ankarasta ratsastamisestamme; niiden pitää samoin kuin ratsumiestemmekin saada levähtää pari tuntia. Ja pitäähän vatsankin vaatimukset ottaa lukuun ja myötätuotuja eväitä vähän lähemmästi tarkastella. Minulla on se kokemus, ett'ei tyhjällä vatsalla eikä väsyneellä ratsulla ole taisteluun antautumista. Pyhä Yrjö itse ei saisi vihollisesta voittoa silloin kuin suolet nälästä kiljuvat ja ratsu joka toiselta askeleelta väsymyksestä korskahtaa!"
Kultaisen ritarin näitä sanellessa saapui ratsujoukko erään järven rannalla olevalle, avaralle tasangolle. Kun tämä tasanko hänestä näytti erittäin sopivalta leiripaikaksi, antoi hän sotajoukolle käskyn pysähtyä. Päivä oli ollut kovin lämmin ja helteinen, jonka tähden yö uhkasi tulla sitä kylmemmäksi ja viileämmäksi. Vilvakkaita höyrypilviä nousi järvestä ja hieno, mutta kolea itätuulen kare ajeli niitä tasangolle. Sentähden kantoivat soturit läheisestä metsästä kuivia puita ja oksia ynnä järven rannalla yltäkyllin olevia ruovonkorsia suuriin kasoihin ja sytyttivät näin valmistetut nuotiot. Tämän tehtyänsä kävivät ahnaasti eväiden kimppuun. Edellinen kiivas ratsastus oli antanut heille hyvän ruokahalun.