"Kuuleppas hittoja? Mutta etkö selittänyt heille, että olivat väärässä?"
"Selitin kyllä, mutta, he väittivät, ett'eivät varat myöntäneet suurempaa osuutta yhdelle ritarille. Sanoivatpa vielä, että teidän osanne sittekin oli runsaampi kuin toisten" — vastasi palvelija.
"Minkälaisia konnia olivat! — Vaan taidammehan pian pyhän neitsyn avulla tulla asuttuihin seutuihin, ett'ei täällä muun harmin lisäksi tarvitse kuolla nälkään!" — lohdutteli pyhän haudan ritari itseänsä ja kannusti samassa ratsuansa.
Tie kulki ensin järven rantaa pitkin, mutta kääntyi sitte oikealle, erään korkean ahteen rinnettä myöten ylöspäin. Kun tie oli huonosti raivattu ja ahde sangen jyrkkä, hevoset suurella vaivalla ja vasta kovien ponnistusten-perästä pääsivät ylös harjulle. Vihdoin oli kuitenkin koko ratsujoukko siellä ja ratsastajat nyt antoivat korskuvien hevostensa vähän aikaa levähtää.
Munkki, jolla oli pieni, mutta erittäin vilkas ja sukkela ratsu, oli ahdetta ylös kavuttaissa ratsastanut kultaisen ritarin rinnalla, jonka suurelle ja kömppörämäiselle oriille tuontapainen kulku kävi hyvin vaikeaksi ja vaivaloiseksi. Antamalla ritarille kaikenmoisia neuvoja ja osoittaen hänelle paikkoja, joita myöten huokeimmin pääsi kulkemaan, koetti munkki miellytellä ritaria. Mutta siinä toimessaan onnistui hän sangen huonosti; ritari ei vastannut sanaakaan hänen lauseisiinsa, koki silminnähtävästi niin paljon kuin mahdollista välttää hänen osoittamiaan polkuja ja näytti kovin suuttuneelta.
Mutta jospa matka harjulle olikin ollut ratsuille raskas ja rasittava, oli ratsastajilla siellä tarjona oleva näköala sitä ihanampi: se oli yksi noita viehättäviä näköaloja, joita luonnon ihailija ainoastaan tapaa "tuhatjärvien maassa", sen kukkuloilta ja harjanteilta. Ne ovat yhtä suurenmoiset kuin mieluisat. Mutta tämä suurenmoisuus ei ole sitä laatua, että se synnyttäisi hämmästystä ja pelkoa ihmismielessä; kaukana siitä! Niitä ihannellessa täyttää sulo katsojan mielen, hän tulee iloiseksi ja hilpeäksi kuin lapsi ja tuntee vastustamattoman tarpeen kiittää Luojaa hänen suuresta rakkaudestansa; hänen sydämensä rauhoittuu, jos kuinka rauhaton oltuansa. Sanat ovat liian heikot kuvaamaan sitä luonnon-kuvaa, joka siellä oli levitettynä ratsastajain silmäin eteen: sinertäviä järviä, suurempia ja pienempiä vaihdellen, niin pitkälle kuin silmä kannatti, kaikki viheriöitseviin kevätpukuihinsa puettujen lehtimetsien saartamina ja kaikki yhteydessä toinen toisensa kanssa soukkien salmien kautta, joissa muutamissa vesi tyynenä lepäsi, mutta toisissa useampien pienien putousten kautta rattoisalla sohinalla ja suurella kiiruulla virtaili lähinnä olevien järvien helmaan. Monessa paikoin näkyi järvien rannalla suuria kyliä ja vihannoitsevia peltoja; siellä täällä niemekkeillä yksinäisiä ihmisasunnoita vähäisten peltojen liepehissä. Etäällä kohottivat korkeat harjanteet synkillä havumetsillä peitetyt huippunsa taivasta kohden. Lukemattomia pieniä puroja virtaili niitten rinteitä myöten alas, kunnes lopuksi yhtyivät mahtavaan virtaan, joka suurella pauhinalla äkkijyrkän kosken kautta syöksi vaahtoisat aaltonsa syvään laaksoon. Kaikki tämä pilvettömältä, kirkkaalta taivaalta loistavan kevätaamun auringon valaisemana.
Kultainen ritari loi ihastuksesta loistavat silmänsä toisesta ilmansuunnasta toiseen.
"Kautta taivaan! Tämä on kaunista!" — huudahti hän vihdoin.
"Niinpä on. Nythän näette, ett'ei tämä Suomenmaa olekkaan niin rumannäköinen, kuin sen arvelitte olevan. Yhtä kauniita ja vielä kauniimpia maisemia on runsaasti Suomen sisämaissa; mutta rantamaat eivät ole yhtä ihania" — säesti munkki.
"Tämä muistuttaa minua Helvetian maasta, se onkin kappale siitä, mutta kuitenkin jotakin toista, joka minuun vaikuttaa peräti toisella tavalla kuin Helvetian ihanat seudut" — sanoi ritari, jonka mielestä, tätä kaunista Luojan piirtämää taidemaalausta katsellessa, kaikki harmi näytti haihtuneen. Niin tosin olikin asian laita. Kun ratsujoukko nyt lähti eteenpäin ratsastamaan olivat ritari ja munkki taas hyvät ystävykset.