Ensimmäisessä kylässä, johon ratsastajat saapuivat, oli suuri kansanjoukko kokoontunut erään talon pihalle. Kansan keskellä seisoi Sarkki, selittäen sille mitenkä voimallinen ja mahdikas hallitsija Tuomas piispa oli. Pontevampaa vahvistetta sanoillensa ei olisi Sarkki voinut toivoa, kuin hänelle kohta paikalle saapuvassa ratsujoukossa oli tarjona.
Hieraniemen Paavo tuli hyvälle tuulelle kun näki lähettiläänsä. Hän oli vastikään ajatellut Sarkkia, hän tarvitsi hänen apuansa. Sarkkikin heitti heti puhuja-toimensa ja kiiruhti isäntäänsä tervehtimään; mutta hänen kuulijansa pakenivat pelästyneinä mikä millekin taholle.
Paikka, johon Paavo pysäytti ratsunsa, oli tienristeys. Kaksi suurta tietä kulki siinä toinen toisensa poikki, jotta tästä paikasta siis lähti tienhaaroja neljälle eri suunnalle.
"Terve tulemastanne isäntä! Minä olen nyt kotimatkalla. Jok'ainoassa kylässä olen pitänyt puheita; ääneni on langeta ja kieleni väsyä; niin ahkerasti olen sitä käyttänyt."
Sarkin näitä sanoja lausuessa kuului hevosen hirnunta läheisen talon pihalta ja sieltä tulla töyttäsi täyttä laukkaa eräs ratsastaja. Täyttä vauhtia ajoi ratsastaja Paavon ohitse sille tielle, joka kulki pohjoiseen. — Ällistyneenä katseli Paavo ratsastajan jälkeen, jonka hän oli tuntenut, ja hänen huuliltaan läksi seuraava huuto: "karjalainen p—le!"
Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli lähteä karjalaista ajamaan takaa, mutta pian ymmärsi hän, että hänen olisi mahdoton saavuttaa häntä, sillä karjalaisella oli hyvä ja vastikään levännyt hevonen. Eikä ollut Paavolla aikaa epävarmoina pidettävien kokeiden tähden poiketa kerran määrätyltä uraltansa, joka yhä viittasi itään päin. Hetken vielä noiduttuansa karjalaista kääntyi hän Sarkkiin ja sanoi hänelle: "Juokse mitä kiireimmiten Ala-Peltolaan ja pyydä isännän antamaan sinulle ratsu! Sano hänelle, että jälestäpäin maksan hänelle siitä kahdenkertaisen hinnan!"
Sarkin mentyä jupisi Paavo itsekseen: "Nyt on joka hetki kallis!"
Kahdestoista luku.
Saman päivän iltapuhteella istui Liuksialan naispirtissä eli tuvassa Lyyli useain palvelijatartensa keskellä. Vähän matkan päässä heistä istui matalalla karmittomalla tuolilla onneton leski, tuudittaen kehdossa makaavaa poikaansa, Lyylin ottopoikaa Viikkiä elikkä Anteroa, jolla pojan kasteessa saamalla nimellä äiti aina häntä nimitti. Lyylin polvella oli keskentekoinen mekko hienosta villakankaasta. Mutta hän ei ommellut nyt, vaan istui joutilaana, nojaten päätänsä oikeaa kättänsä vastaan ja vasemmalla kädellänsä silitellen suurta koiraa, joka istui hänen jalkainsa juurella, uskollisuudesta hehkuvilla silmillä katsellen nuorta, ihanaa emäntäänsä. Palvelijattaretkin olivat joutilaina, mutta värttinät, joita joko pitivät sylissänsä taikka olivat laskeneet lattialle, todistivat, että vast'ikään olivat olleet työn-toimessa.
Kaikki oli tuvassa puhdasta ja siivoa. Lattia ja lavitsat oikein kiilsivät, niin puhtaiksi ne olivat pestyt. Lähellä peräseinää seisova suuri pöytä, jolla erittäin taidokkaasti tehty juomahaarikka sijaitsi, oli peitetty lumivalkealla villavaatteella, jonka liepehet olivat monivärisillä hienoilla korko-ommelluksilla koristetut. Seinätkin olivat osittain kirjavilla vaatteilla peitetyt.