"Nyt se tuli jo toisen kerran peräkkäin! Kyllä se nyt varmaan tulee!" — huudahti eräs nuori palvelustyttö, joka istui aivan lähellä Lyyliä. Tytöllä oli joukko vuohensilmäkukkia helmassaan.
"Ken se nyt tulikaan?" — kysyi Lyyli, hymyillen hymyä, jossa iloisuus ja surumielisyys kiistelivät voitosta.
Tyttö loi ilosta loistavat silmänsä Lyyliin ja vastasi: "Se tulee! Mutta malttakaa — minä koetan vielä kolmannen kerran! Jos se nyt vielä kolmannenkin kerran tulee, niin sitte on asia ihkaten varma!"
Tyttö otti yhden vuohensilmäkukan vasempaan käteensä ja rupesi oikean kätensä sormilla nyppimään sen valkoisia terälehtiä irti, sen ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". Ensi alussa saneli hän näitä sanoja kovin joutuisasti, mutta aina sitä myöten, kuin jäljellä olevain lehtien luku väheni, vitkaantui hänen äänensäkin. Vihdoin oli vaan enää yksi lehti jäljellä ja tyttö huudahti, riipasten sen irti, riemuitsevalla äänellä: "Tulee! — Kas nyt se kuitenkin tuli! Ja kyllä se nyt tulee, sitä ei ensinkään tarvitse epäillä!" Kovin iloisena taputteli hän käsiänsä yhteen.
Lyyli ei voinut olla tytölle nauramatta.
"Sanoppas toki, hupsu, kukahan tuo oikeastaan on, joka tulee!" — käski hän.
"Kosiomies tietysti! Tuo oikea kosiomies!" — vastasi tyttö, voimatta iloansa hillitä!
"Vai niinkö! Aiotko jo noin nuorena mennä miehelään!" — kysyi Lyyli.
"En minä! Kaikkea muuta vielä! Mitäpä iloa se tuottaisikaan, jos minulle saapuisi kosiomies! En minä sellaista tarkoittanut. Vaan emännän, Lyylin omaa kosiomiestä minä tarkoitin!" — selitti tyttö.
"Jos minun kosiomiestäni tarkoitit, niin saat olla vakuutettu siitä, että kukan lehdet tällä kertaa puhuivat valhetta!" — väitti Liuksialan nuori emäntä hieman punastuen.