"Eivätpä valhetelleet! Totta puhuivat — kolme kertaa peräkkäin! Vaan saaspas tänne — nyt tiedustelen, tulevatko nekin pian!"
Tyttö otti taas yhden kukan käteensä ja rupesi samoin kuin äskenkin nyppimään sen lehtiä, tämän ohessa vuorotellen lausuen "tulee" ja "ei tule". — Vihdoin oli vaan yksi lehti jälellä. — "Ei tule" — huudahti tyttö alakuloisella äänellä. "Ne eivät tule! Eivät ainakaan tulleet ensimmäisellä kerralla. Mutta eihän ensimmäinen kerta juuri paljon mitään merkitsekkään! Toinen ja kolmas kerta vasta paikkansa pitävät!"
Tyttö otti toistamiseen kukan ja alkoi noukkia sen terä-lehtiä, mutta sai taas vastaukseksi tuon ikävän: "ei tule". Saman vastauksen antoi vielä kolmaskin kukka.
"Ne eivät tule!" — huoahti tyttö, lisäten ilokkaammalla äänellä: "Vaan mitäpäs, jos ne kuitenkin tulisivat! Ja kylläpä ne tulevatkin, tulevat ihan varmaan! Tällä kerralla nuo pahat kukat valhettelivat."
"Mitkä tulevat?" — kysyi Lyyli.
"Häät tietysti, Lyyli-emännän häät!" — vastasi tyttö.
Lyyli vaaleni ja hänen huulensa vavahtelivat tuskan värähdyksistä. Sydämeen ammuttu lokki ja noita-akan ennustukset muistuivat hänelle mieleen. Näiden muistojen valtaamana sanoi hän kolkolla äänellä: "Nyt sinun kukkasi puhuivat totta! Ne — eivät tule!"
Hän painoi oikean kätensä otsaansa vastaan ikäänkuin pyytäen sen kautta karkoittaa ikävät ajatukset pois mielestänsä.
Katsellen levottomasti nuoreen emäntäänsä, sanoi tyttö: "Kylläpä ne tulevat! — sen vakuutan! — Mutta sanokaa, emäntä kulta, kenelle aiotte tuota uutta mekkoa, johon ompelette niin paljon koristuksia ja kauniita nauhoja, että oikein silmiä häikäisee?"
"Mitähän sellaista kysytkään, tyttö hupsu! Pitäisipä sinun se arvata, että se on aiottu enolleni!" — vastasi Lyyli, mutta punastui sitä sanoessaan.