"Älkää, hyvä emäntä, suuttuko minuun, sillä siten voisitte saada minua surulliseksi, joka olisi kovin ikävä asia minulle, kun niin mielelläni tahtoisin olla hyvällä tuulella teidän häissänne!" — ilveili tyttö nuoren emäntänsä varoituksesta vähääkään huolimatta.
Samassa kävi Lyylin jalkojen juurella istuva suuri koira levottomaksi ja rupesi, nostaen korvansa pystyyn, murisemaan.
"Mikä sinun nyt käypi vihaksi, Turva?" — kysyi Lyyli ja koki hyväilemällä rauhoittaa lempikoiransa mieltä. Mutta vaikka Turva tavallisesti muuten aina oli hyvillään emäntänsä pienimmistäkin suosion-osoituksista, ei se tällä kertaa ottanut niistä ensinkään huoliaksensa, vaan kävi hetki hetkeltä enemmän suuttuneeksi, alkoi ääneen haukkua ja törmäsi vihdoin täyttä laukkaa ovea vastaan, jonka töyttäsi auki.
"Mitä vieraita nyt tulee, koska Turva oli noin raivoissaan? Menköön joku katsomaan!" — käski Lyyli.
Hän oli tuskin saanut nämät sanat sanotuksi, kuin vilkas ennustajatar jo puikahti ovesta ulos. Mutta muutaman hetken kuluttua palasi hän punasta hehkuvin kasvoin ja muutenkin hyvin pelästyneen näköisenä takaisin.
"Nythän se tuli jo!" — huudahti tyttö sisään päästyään ovesta.
"Kuka se?" — kysyi Lyyli.
"Kosiomies tietysti! Ja mikä pohatta lieneekään kun hänellä on niin suuri ja loistava seurue muassa!"
Hevosten kavioiden kopinaa kuului nyt ulkoa yli raivoisain koirien haukunnankin, ja tyttö ei saanut sen pitempää aikaa asiansa selittämiseen, sillä samassa astui Hieraniemen Paavo tupaan.
Lyyli vaaleni nähdessään Paavon; mutta hetkeksi vaan. Seuraavana hetkenä oli hän voittanut pelästyksensä ja katsoi rohkein silmin, uhkaava ja ivallinen hymy huulillaan, tulijaan.