Korven Kelon kasvot synkistyivät yhä enemmän ja hänen pyörivät silmänsä paloivat kuopissaan kuin kekäleet. "Astu syrjään, astu lähemmäksi Niemelä!" — huusi hän peloittavalla äänellä.
Mies, joka selässään kantoi eväskonttia, vaaleni yhä enemmän ja katsoi levottomasti ympärillensä ikäänkuin hän olisi mielinyt paeta. Joukko talonpoikia saarsi hänet samalla ja vaativat häntä, uhaten aseillansa, tottelemaan loihtijan käskyä. Vapisevana astui mies keskelle siitä aukkoa, joka eroitti Hämeen soturit siitä kivestä, jonka päässä loihtija seisoi. Hän katsoi pelvolla loihtijaan.
Korven Kelo laski miekkansa kivelle ja irroitettuansa yhden vasaman vasamakimpusta jännitti hän joutsensa ja sovitti vasaman joutsen uuraan. Sen teki hän verkkaan ja levollisesti. Hiljaisuus yltympäri oli täydellinen. Sitä häiritsi yksin tuulen hiljainen sohina lähinnä seisovien puitten latvoissa.
Loihtija tämän hiljaisuuden vihdoin katkaisi, puhuen Niemelän isännälle seuraavat sanat: "Sinä olet kansasi hylky, Niemelä, ja synnyinmaasi häväistys! Sinä olet yllyttänyt meidän miehiä eripuraisuuteen, ja äsken kuulin sinun sanovan, että se on viisain mies, joka korjaa luunsa niin kauaksi kuin mahdollista kristittyjen tieltä. Oletkin ihkaten valmis lähtemään käpälämäkeen. Mutta lähdöstäsi sinne ei kuitenkaan tällä kerralla tule mitään, vaan sen sijaan saat lähteä Tuonelaan kertomaan isillemme, että heidän poikansa aikovat puolustaa maatansa ja vapauttansa kuolohon asti! Hylkiönä lähdet Manalaan, hylkiönä he sinun upottakoot Tuonelan jokeen! Kirous muistollesi, kirous jokaiselle askeleelle, jonka olet astunut, kirous äidille, joka sinun synnytti, kirous huoneelle, joka antoi sinulle suojaa, kirous pellolle, jossa kasvoi leipäsi!"
Niemelä seisoi kuin kivettyneenä kuunnellessan tuomiotaan ja sitä seuraavaa kauheaa kirousta. "Armoa!" oli ainoa sana, jonka hän loihtijan vaiettua langeten polvillensa sai puserretuksi huuliltansa.
Mutta Korven Kelo ei ollut häntä kuulevinaan, vaan tähtäsi kylmäverisesti joustaan. Jo painoi hän sormillaan liipasinta, joutsen jänne helähti, vasama lensi vinkuen halki ilman ja maahan vaipui Niemelän isäntä verihinsä puhki ammutulla sydämellä pienimmättäkään valitushuudotta.
Pelko ja kauhistus valtasi kaikkein läsnä olevain Hämäläisten mielet. Äänettöminä he seisoivat kaikki, tuskin tohtien hengittää. Loihtija katsoi heihin pitkän ajan kipenöitsevin silmin.
Vihdoin puhui hän verkkaan: "Näittehän, ystäväni, että minulla jousta tähtäessäni on tarkka silmä! Niin monta kuin on minulla vasamaa tässä, niin monta ihmissydäntä voihin ampua puhki. Mutta pyhät jumalat ja loukattujen esi-isiemme haahmot ovat nyt sovitetut ja otaksukaamme, ett'ei meidän joukossamme enää ole ketään, joka taistelutta haluaisi jättää synninmaansa vihollisten tallattavaksi!"
Tämän sanottuansa kääntyi hän Hatanpään Heikkiin, joka yhä seisoi hänen vieressänsä, ja mitteli häntä tuimilla silmäyksillä. Kotvasen häneen näin katsottuansa, töyttäsi loihtija Heikkiä nyrkillänsä vasten rintaa ja ärjäsi: "Älä nuhjustele, mies, vaan joudu päällikkönä järjestämään miestemme rivejä sotarintaan, sillä pian ovat viholliset täällä! Sinuun me luotamme! Minä jään tähän tähystelemään, mieliikö joku vielä häväistä Hämäläisten nimeä!"
Vähällä oli, ett'ei Heikki pudonnut päistikkaa kiveltä alas, niin ankaran täräyksen oli loihtija antanut hänelle. Vähemmän ketterälle miehelle olisi varmaan niin käynyt, mutta suuren nopsuutensa avulla onnistui hänen päästä jalat edellä maahan. Mutta tästä jyrkästä kohtelusta hän ei kuitenkaan suuttunut loihtijaan. Päin vastoin loi hän häneen kiitollisen katseen, sillä hän hyvin tajusi, ett'ei kukaan muu kuin Korven Kelo olisi voinut hillitä tyytymättömiä ja saada heitä päälliköitänsä tottelemaan.