Me tekisimme Heikille suurta vääryyttä, jos ajattelisimme, että tieto siitä, että hänen talonsa oli poltettu poroksi, näin kipeästi koski häneen. Epäilemättä oli se hänelle katkera surusanoma sekin, mutta Heikki oli tarpeeksi asti järkevä mies ymmärtämään, että poltetut talot voidaan rakentaa uudestaan ja pilatut kalleudet uudestaan teettää. Eikä hän myöskään liioin pelännyt sitä vaaraa, joka uhkasi häntä ja hänen liittolaisiansa sen kautta, että viholliset, heidän asemaansa kiertämällä, olivat saartaneet heidät. Näihin kylläkin huolestuttaviin asioihin loi hän tuskin hetkeksikään ajatustansa. Mutta tuo seikka, että Lyyli oli kristittyjen vankina ja (niin hän arveli) Hieraniemen Paavon käskettävänä — se se hänen sydämeensä niin kipeästi koski, että hän tuskansa ensi tuimuudessa oli heittää järkensä.
Mutta pian muuttuivat hänen hämmästyksensä ja tuskansa silmittömäksi raivoksi. Hän vannoi kautta kaikkein jumalien, niin hyvin onnea kuin onnettomuutta tuottavain, että hän Hatanpääläistensä ja muiden ystäviensä kanssa kuumasti kostaisi kristityille heidän tekemänsä ilkityöt ja pelastaisi Lyylin. Hän päätti heti lähteä kostoretkellensä ja oli juuri mennä miehillensä antamaan sitä varten tarpeellisia käskyjä, kun Tavela, tarttumalla hänen käsivarteensa, pidätti häntä, lausuen:
"Sinä et saa, Arvo, äkkipikaisuudellasi turmella koko meidän tärkeää yritystämme! Ne asiat, joiden hyväksi olemme tarttuneet aseisin, ovat niin kallisarvoiset, ett'ei niitä yksityisen henkilön pelastamisen tähden saa heittää hylyksi. Sanomattanikin arvanneet, että minä rakastan Lyyliä yhtä sydämellisesti kuin joskus joku hänen kosijansa — minulla itselläni kun ei ollekkaan lapsia —, mutta kansani onnellisuuteen verraten jääpi tuon armaan lemmittyni onni taikka onnettomuus kuitenkin pikku-asiaksi, jos kohta huoli hänestä pusertaisi sydänvereni minusta. Minä olen vanha, ehkä liiankin vanha näihin tällaisiin sotaisiin yrityksiin; mutta juuri vanhuuteni tähden puhuu paljon kokenut viisaus minun suuni kautta. Pysy vartoen asemallasi! Meidän ei ensinkään tarvitse epäilläkään; että kristityt piakkoin tekevät rynnäkön meitä vastaan; kuinka tämä rynnäkkö on kestettävä ja mitenkä vihollisten joukot ovat voitettavat, se olkoon ensimäisenä huolenamme. Heidän voittamisensa muuten onkin paras keino Lyylin pelastamiseen. Nyt pitää meidän antaman meikäläisille tieto näistä odottamattomista tapahtumista. Ehkä läheltä uhkaava vaara poistaa eripuraisuuden tunteet heistä ja saa heidät jälleen yksimielisiksi. Minä puhun heille järjen kannalta; puhu sinä sen jälkeen nuoruuden hehkuvasta innosta lähteneitä lauseita. Sellaiset ovat omiansa herättämään heissä kiihkoa taisteluun."
Tavela antoi nyt kutsua Hämäläiset yhteiseen kokoukseen Nokian virran varrella olevalle kentälle ja selitti heille selvillä ja suorilla sanoilla, mitenkä onnettomasti oli asiain laita, lisäten muutamia kehoituksia kullekin tarkoin täyttämään velvollisuutensa. Hänen puheensa oli yksinkertaista ja korutonta, mutta miehekästä ja pontevaa.
Mutta ei ollut niinkään helppo toimi saada sellaisten ihmisten mieliä rauhoitetuiksi ja rohkaistuiksi, jotka olivat heittäneet uskonsa ja luottamuksensa menestykseen. Suuri joukko tyytymättömiä ja arkamielisiä hiipi, kuultuansa että kristityt tulivat heitä ahdistamaan heidän selkänsä takaa, pois kokouspaikasta ja läksivät metsäteitä myöten kotiansa. Heistä olivat kapinan tehneiden Hämäläisten asiat aivan hukassa. Omat talonsa ja töllinsä arvasivat he vihollisten sytyttäneen ja kiiruhtivat tulta muka sammuttamaan sekä, jos mahdollista, omaisiansa pelastamaan rääkkäävien muukalaisten kourista.
Harmista ja innosta kiivastuneena nousi Hatanpään Heikki eräälle korkealle kivelle, josta hänellä oli vapaa näköala kokouskentän yli, ja puhui ankaralla äänellä läsnä-oleville: "Niin totta kuin raitista ilmaa hengitän, olisin mieluisammin tahtonut olla syntymättä kuin että minun pitää nähdä sellaista akkamaista kehnoutta kansalaisissani, jota minun tässä nyt on täytynyt nähdä! Tuskin enää rohkenen häpeästä punastumatta luoda silmiäni kirkasta taivasta kohti! Voi toki, kuinka kurjasti te pilaatte esi-isiemme kuulun urhoollisuuden ja miehuullisuuden maineen? Te ette suo heille haudoissaankaan rauhaa, kehnoudellanne te kidutatte heitä manalaisinakin ja käännätte kaiken Tuonelan väen ilkeän pilkan heitä vastaan! Kuka nyt enää vavistuksetta uskaltaa käydä hautausmaille maistiaisia viemään, kuka mennä pyhiin laaksoihin pelkäämättä petettyin isiemme kovaa kostoa? — Haa! Oletteko Hämäläisiä te, jotka pötkitte pakoon kuultuanne, että verivihollisemme saapuvat tänne? Kehnot konnat! Kyllä olitte hartaat kehumaan urhouttanne ja karhun väelle vertoja vetävää voimaanne, mutta nyt kun teidän pitäisi suuret sananne töillä todistaa tosiksi, nyt lähdette käpälämäkeen! Tulkaa toki ennen lähtöänne tänne luokseni puhkaisemaan silmäni pois päästäni, ett'ei minun tarvitse nähdä kansani häväistystä!"
Nämät sanat saatuansa sanotuksi huomasi Heikki että Korven Kelokin oli kiivennyt ylös kivelle. Siinä seisoi loihtija nyt hänen sivullansa kiven huipulla. Oikeassa kädessä oli hänellä joutsi, vasemmassa pitkä miekka. Vasamakimppu killui oljista punottuun köyteen kiinnitettynä hänen kaulassansa, Korven Kelo oli kamalan näköinen. Hän oli avopäin ja tuuli liehutti hänen karkeita hiuksiaan ja pitkää partaansa. Hänen päivettyneet, laihtuneet kasvonsa olivat tavallista vaaleammat, haaveksiva, kammoksuttava vihan ja raivon tuli paloi hänen silmissänsä ja vaahto tuprusi hänen suustansa, vaikka hän painoi huulensa umpeen. Nurina taukosi heti sotajoukossa ja kaikki seisoivat paikallansa ikäänkuin maahan kiinni naulattuina. Kaikki pelkäsivät, kaikki olivat kauhistuksissaan. Totisena, peloittavana vihan jumalan kuvana seisoi mahdikas ennustaja kiven huipulla. Ei löytynyt ainoatakaan, joka tällä hetkellä olisi epäillyt, että Hämäläisten kohtalot kokonaan olivat Korven Kelon vallassa: hänen sanoistansa riippui, saavutettaisiinko voitto vaiko turmioon jouduttaisiin.
Loihtija avasi suunsa, hän aikoi puhua. Mutta ääni petti; hänen ruumiinsa rupesi vapisemaan. Kohta teki hän uuden ponnistuksen ja hänen huuliltansa läksi nyt äärettömän raikea ja kimakka huuto, huuto, joka puoleksi oli vihan, puoleksi valituksen huuto. Kukkulat ja metsät toistivat tämän kamalan huudon, jonka kauhistuttava voima siten kasvoi toista verta suuremmaksi. Kuolon hiljaisuus vallitsi kaiun vaiettua Hämäläisissä, joidenka suonissa veri oli jäätyä kauhusta; muutamat lankesivat polvillensa maahan. Kaikki odottivat jännitetyllä mielellä mitä loihtija oli sanova. Mutta hän ei puhunut, vaan korotti kotvasen kuluttua toisen ja sitte vielä kolmannen entisiä kolkomman huudon. Sen jälkeen, kun kauhu läsnä-olijoissa oli nousut korkeimmillensa, luki hän sekavan loihturunon, jossa hän, päättäen niistä sanoista, jotka hän lausui selvällä äänellä, puhui jumalien vihasta ja parjasi kristittyjen lasten pelastajia sekä kotimaansa pettäjiä. Päästyänsä loihturunonsa päähän kurotti hän kätensä taivasta kohden ja huusi korkealla äänellä:
"Voi häpeää ikuista, poistamatonta, että Hämäläiset pelkäävät!" Hänen kätensä putosivat hermottomina alas, mutta vaan vähäksi ajaksi, jonka jälkeen hän ojensi miekkansa erästä sotajoukon vasemmalla siivellä seisovaa miestä kohtaan ja huudahti, katsoen synkästi häneen: "Sinä Niemelä, jonka talon kynnyksiä Vesijärven aallot huuhtovat, astu syrjään, astu lähemmäksi!"
Mies, jolle Korven Kelo puhui nämät sanat, oli keski-ikäinen, siistiin sota-asuun puettu talonpoika. Paitsi aseitaan kantoi hän eväskonttia selässään, jotta näytti siltä kuin olisi hän valmistainnut matkaan. Kuultuansa loihtijan sanat vaaleni hän, vaan ei liikahtanut paikaltansa.