Paavo oli toivonut, ett'eivät munkki eikä pyhän haudan ritari lähteissään muistaisi pitää Lyylistä huolta nyt kuin heillä pian tapahtuvan tappelun tähden oli niin paljon muuta ajateltavaa. Sentähden oli hän käskenyt Sarkin viedä Lyylin Pyhäjärven rannalla olevaan veneesen. Sarkin piti sanoa, että hän muka toimiskeli pyhän haudan ritarin käskyläisenä. Lyyli, joka ei Sarkkia tuntenut, uskoikin ensin hänen puheensa ja seurasi häntä rannalle saakka, mutta juuri kun hänen piti astuman veneesen, syntyi epäluulo hänen mielessänsä eikä hän ottanutkaan siihen astuaksensa, vaan vaati päästä ritarin puheille. Sarkki väitti sellaisen vaatimuksen mahdottomaksi, mutta lupasi itse mennä pyytämään, että ritari tulisi Lyylin luoksi. Hän menikin, mutta ei ritarin, vaan Paavon luo kysymään mitä hänen Lyylin niskoitellessa oli tekeminen. Paavo kielsi häntä väkivaltaa käyttämästä kunnes ritari ja munkki olivat lähteneet matkaan. Mutta heidän lähdettyänsä pitäisi Sarkin kantaa Lyyli hänen tahtoansakin vastaan veneesen ja sitte ynnä kolmen muun Hieraniemeläisen kanssa mitä kiireimmiten soutaa Hieraniemeen, jossa heidän tarkasti tuli vartioida Lyyliä siksi että Paavo itse saapuisi kotia. Sarkin tuli vieläkin uskotella Lyyliä puuhaavansa ritarin käskyläisenä ja sanoa, että tämä ennen lähtöänsä oli luvannut tulla Lyylin puheille.
Tällaisen kaavan Sarkin menettelyyn Lyyliä kohtaan oli Paavo laatinut, mutta nyt tulikin, juuri kuin Sarkki oli ehtinyt lähteä hänen luotansa, tuo mustatakki munkki tekemään hänen tuumansa mitättömiksi. Vieläpä oli hyvin uskottavaa, että kultainen ritari kovasti kostaisi hänelle sen, että hän oli käskenyt Sarkin sanoa itseänsä ritarin käskyläiseksi, sillä Paavo ei ensinkään epäillyt, että Lyyli heti ilmoittaisi tämän asian ritarille. Jos hän valheen kautta olisi toivonut voivansa pelastua tästä pulasta, niin olisi hän sanonut, ett'ei hän tietänyt, missä Lyyli oli, mutta Paavo ymmärsi, että hän valhettelemalla olisi joutunut vielä pahempaan pulaan. Sentähden vastasi hän, kotvasen mietittyänsä, munkin kysymykseen: "Tuolla rannalla hän seisoo veneen tykönä."
Munkki läksi itse noutamaan Lyyliä. Niinkuin Paavo oli arvannut, kertoi Lyyli heti munkille, mitä hänelle oli tapahtunut, pyytäen munkkia sitä ilmoittamaan pyhän haudan ritarille. Mutta munkki, joka kammoksui riitaa ritarin ja Paavon välillä näin tärkeällä hetkellä, ei hiiskunut ensinmainitulle sanaakaan koko asiasta. Hänen mielestään Paavo kyllä ansaitsi tulla rangaistuksi, mutta tämä rangaistus oli heitettävä sopivampaan aikaan.
Jott'eivät Paavon kavalat juonet Lyylin suhteen vast'edeskään onnistuisi, pyysi hän kultaisen ritarin antamaan knaapillensa käskyn, jotta tämä kahden ratsastajan avulla tarkkaan vartioitsisi Lyyliä. Vahingon välttämiseksi tuli heidän ratsastaa armeijan jälkijoukossa, sillä mahdollistahan tuo oli, että viholliset, jollakin tavoin saatuansa tiedon kristittyjen tulosta, äkkiarvaamatta tekisivät rynnäkön.
Näin kun oli tästä asiasta sovittu, läksi pyhän haudan ritari ja hänen komentamansa ratsujoukko yön hiljaisuudessa matkaan.
Viidestoista luku.
Samaan aikaan kuin Tuomas piispan ratsuväki läksi Pyynikiltä, saapui Viiso Hämäläisten leiriin. Hälinää ja rähinää kuului täällä kaikkialla ja kaikki oli epäjärjestyksessä. Lukuisasti kokoontuneet talonpojat nurisivat ääneen päälliköltänsä vastaan eivätkä enää ottaneet heidän käskyjänsä totellaksensa. Päälliköt olivat heidän mielestänsä muka joutuneet syypäiksi jos johonkin huolimattomuuteen ja tyhmyyteen. Miksi eivät heti olleet vieneet heitä Nokian virran yli kristittyjen varsinaisille alueille? Siellä olisi moni kelpo mies yhtynyt heidän joukkoonsa ja ryöstämällä olisi muonavaroja saatu yltäkyllin, jott'ei niistä, niinkuin nyt oli tapahtunut, olisi tullut puute? Kukapa olisikaan ymmärtänyt tuoda mukanansa moniksi päiviksi riittäviä eväitä, kaikilla kun oli ollut se ajatus, että mitä kiireimmiten lähdettäisiin Tuomas piispan vilja-aittoja tyhjentämään. Tuo päällikköjen pakina, että he odottivat Karjalaisten sanansaattajia, oli pelkkää lorua. Eihän Karjalaisten ollut tapana matkata maitse, vaan meritse. — Paras kai on, että jokainen palajaa takaisin kotiansa, koska ei tästä sotaisesta yrityksestä näy lähtevän niin mitään hyötyä!
Tähän tapaan kiistelivät ja riitelivät tyytymättömät Hämäläiset. Ukko Tavela, Hatanpään Heikki ja muutamat muut tosia viisaammat miehet, joille kotimaan ja perityn vapauden puolustus oli hellänä sydämmen huolena ja jotka kykenivät tajuamaan asiain oikean laidan, kokivat parhaamman kykynsä mukaan rauhoittaa ja rohkaista heidän mieltänsä, mutta sangen huonolla menestyksellä. Suuri hyöty heillä olisi ollut Korven Kelosta, jos tämä olisi ottanut ruvetaksensa heidän liittolaiseksensa tässä heidän toimessaan. Mutta Korven Kelo oli Ukon juhlasta saakka ollut alla päin, pahoilla mielin eikä puhunut sanaakaan sinne, eikä tänne. Tuskin hän vastasi tehtyihin kysymyksiin, kun hän levotonna käyskenteli paikasta paikkaan taikka toisinaan mietiskellen istahti jonkun kaatuneen puun rungolle, syvämielisesti katsoen alas maahan. Tällaisena oli hän johtajille enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä hänen alakuloisuutensa ja tyytymättömyytensä lisäsivät vaan alakuloisuutta ja tyytymättömyyttä sotajoukossa.
Tällainen oli asiain laita Hämäläisten leirissä silloin, kun Viiso saapui sinne. Heti tultuansa pyysi hän kahdenkesken saadakseen puhutella Tavelaa, jolle hän kertoi, mitä Liuksialassa oli tapahtunut ja mitä hän sittemmin matkallansa oli nähnyt. Tämä hänen kertomuksensa oli sitä laatua, että Tavela siitä kovasti säikähtyi ja hän kutsutti kiiruusti Hatanpään Heikin neuvotteluun.
Jos Tavelan peljästys Viison kertomusta kuunellessaan oli ollut suuri, niin oli Heikin hämmästys, saatuansa noista onnettomista tapauksista tiedon, vielä sitäkin suurempi. Hän vaaleni kuin liinavaate ja hänen täytyi nojautua lähinnä seisovaa puuta vastaan, sillä kaikki esineet mustenivat hänen silmäinsä edessä.