Nyt muuttui hänen muotonsa vielä totisemmaksi, kun hän tuokion hartaasti katseli pyhää öylättiä. Sitte avasi hän suunsa ja työnsi öylätin sinne. Tuskin oli se tehty kun hän kuumeentapaisella kiireellä tarttui vieressänsä olevaan nahkaleiliin, nosti sen huulillensa ja otti, painaen päätänsä taaksepäin, siitä oikein kelpo siemauksen. Sitte nousi hän seisaallensa.
Heiluttaen kädessänsä nahka-leiliä, jonka sisustasta ei vähintäkään loiskinaa kuulunut, huudahti ritari tyytymättömyyttä osoittavalla äänellä: "Nyt tämä on tyhjä! Ainoa lohdutukseni on, että sen antama ilo päättyi niin pyhällä tavalla."
Ritari säpsähti, kun samassa huomasi munkin, joka nyt astui esiin ja sanoi teeskennellyllä totisuudella: "Kautta pyhän ristin! Mitä olettekaan tehnyt, uljas ritari! Nautittepa pyhän ehtoollisen pappismiehen siunauksetta ja joitte siihen lisäksi viiniä, joka maallikoilta on ankarasti kielletty! In nomine Salvatoris! Te olette loukanneet kirkon tärkeimpiä sääntöjä!"
Kultainen ritari oli kovin hämillänsä.
"Tämä leili, joka nyt — pahasti kyllä — on tyhjä, ei sisältänyt sellaista viiniä, jota papit kirkossa juovat pyhää ehtoollista maallikoille jakaessansa!" — änkkäsi hän. "Kautta apostoli Pietarin lävistetyn käden vannon, että se oli tavallista Hispanian maallikko-viiniä, sellaista, jota kukin kunnon ritari kirkon sääntöjen mukaan saa juoda niin paljon kuin hän vaan jaksaa. Juomatta olisikin tuo pyhä öylätti istunut kiinni joko suulakeeni taikka kurkkuuni, niitä kun on mahdoton nielaista viiniä juomatta. Muuten se oli viimeinen niistä pyhimysten leipomista öyläteistä, joita kokoelin noissa kirkon vihkiäisissä Roomassa, joista jo ennen olen kertonut. Tästälähin pitää minun ruveta käyttämään erään Strassburgin kirkon pyhien tekemiä öylättejä. Saaspa nähdä, elänkö niin kauan, että on Räntämäenkin öylätteihin käsiksi käyminen."
"Totta totisesti! Te olette harha-uskoinen, herra ritari, todellinen hereticus! Eihän maallikon ole luvallista antaa itsellensä pyhää ehtoollista!" — intti munkki, tuskalla pidättäen nauruansa.
"Varjelkoon minua suojeluspyhäni sellaista tekemästä! Enhän minä itselleni pyhää ehtoollista anna; tämä on jotakin peräti toista. — Koska pyhät vainajat ovat näitä öylättejä leiponeet ja antaneet niiden ylen-luonnollisella tavalla pudota alas kirkkojen kaarroksista, niin totta kai on heidän tarkoituksensa se, että me syntisraukat söisimme niitä sielujemme autuudeksi. Sentähden onkin minulla tapana nielaista yksi tällainen öylätti ennenkuin antaudun taisteluun. Se virvoittaa mieltäni ja synnyttää minussa vahvan vakuutuksen siitä, että taivaan portit minulle avataan, jos tappelussa kaadun. Kun miehellä on sellainen vakuutus mielessä, taistelee hän pelotta, vaikka itse p—lettä vastaan!"
Ritari oli puhunut täydellä totisuudella. Hänen hurskautensa oli lapsentapainen, mutta samalla niin syvä ja innollinen, ett'ei munkin enää tehnytkään mieli nauraa säle. Siihen sijaan lausui hän tavallista hellemmällä äänellä: "Kylläpä te olette oikeassa, jalo ritari. Niissä sellaisissa öyläteissä asuu todellakin eriskummallinen voima, ja sotilaan sopii niitä hyödyksensä nauttia ennenkuin hän lähtee taisteluun. — Vaan kiiruhtakaamme neuvottelupaikkaan! Meidän etujoukkomme oli jo äsken valmis matkaan."
Yhdistettyyn neuvottelu- ja aterioitsemistoimeen ruvetessaan oli kultainen ritari riisunut raskaan teräksisen sotapukunsa päähänsä. Palattuansa omituiselta rukoilemis-retkeltänsä oli hänen ensimmäinen huolensa uudestaan pukeutua siihen, jossa toimessa hänen knaappinsa ja palvelijansa olivat hänelle avullisina. Tultuansa lähtöön valmiiksi muisti hän Lyylin ja pyysi munkin käskemään häntä luoksensa. Mutta munkki ei tietänyt, missä Lyyli oli, vaan läksi sitä kysymään Paavolta, joka seisoi siinä lähellä yhtä mittaa tirkistellen Pyhäjärven rantaa kohti.
Kuultuansa munkin kysymyksen vaaleni ja punastui Paavo vuorotellen. Hänen sydämessänsä riehui ankara vihan myrsky, jota hän ainoastansa tuskalla sai hillityksi. Ensi kiivaudessaan loikin hän munkkiin niin vihaisen silmäyksen, että tämä siitä säpsähti.