"Tyytymättömiä he olivat ja suurin osa heistä uhkasi lähteä kotiansa, etenkin kun heidän eväänsä nyt olivat lopussa. Riitelemällä ja kiistelemällä, rukoilemalla ja uhkaamalla kokevat Tavela ja Hatanpään Heikki estää heitä lähtemästä".
"Muuta ei meidän tarvitsekaan tietää!" huudahti munkki ilomielin ja tulkitsi sitte kokoontuneille ritareille, mitä vakooja matkastansa oli kertonut.
Sittekuin munkki oli sanottavansa loppuun sanonut, lausui pyhän haudan ritari: "Että he ovat eripuraiset keskenänsä, on hyvä asia, vaan että heidän on nälkä, on vielä parempi. Nyt hukka heidät perii, vaikkapa heidän lukunsa olisikin suurempi kuin meren hiedan. Ovatkohan miehemme jo ravitut? Käykäätte sitä tiedustelemaan, sillä kohta pitää meidän lähteä matkaan. Kapinalliset yritykset kukistetaan parahiten siten, että lyödään kaikki kapinoitsijat kerrassaan, ennenkuin ovat ehtineet hajaantua, pian uudestaan kokoontuakseen."
Munkki ja kaksi ritaria menivät kultaisen ritarin käskyn johdosta ratsumiesten luo. Hän itse otti suuren nahkaleilin käteensä ja alkoi astella Pyynikin rinnettä ylöspäin ja katosi pian näkyvistä tiheässä kasvavain puitten taakse.
Kun munkki, joka joutuisasti oli toimittanut toimitettavansa, palasi neuvottelupaikkaan, kysyi hän kohta mihinkä päällikkö-ritari oli mennyt. Saatuansa siitä tiedon, läksi hän häntä etsimään, peläten että ritari ehkä eksyisi, jos hän tavallista huolimattomuuttansa noudattaen antautuisi liian syvälle metsään.
Tällä etsintä-matkallansa sattui hän tulemaan lähelle sitä luolaa, jota oli käytetty Wildefried-isän ja hänen kumppaneinsa vankilana heidän onnettomuudessaan. Se näky, jonka munkki nyt näki luolan edustalla, oli niin omituista, milt'ei koomillista laatua, että hän, vetäen suunsa nauruun, pysähtyi sitä katsomaan.
Kultainen ritari oli siinä polvillansa vankilan oven suussa. Hän oli aukaissut liivinuttunsa, jonka alle kätkettynä hän kantoi tavattoman pienillä, norsunluusta tehdyillä kupukoilla varustettua rukousnauhaa. Näitä kupukoita hän nyt ahkerasti siirteli, sen ohessa silminnähtävällä hartaudella lausuen "Ave Maria" kutakin kupukkaa eli palloa siirtäessänsä syrjään.
"Viisikymmentä!" — huudahti hän vihdoin ja veti ängähtämällä henkeänsä. Levättyänsä kotvasen aikaa teki hän ristinmerkin rintaansa ja alkoi uudestaan siirtää kupukoita, jupisten "Pater noster".
"Neljäkymmentä! Vihdoin toki pääsin loppuun! Olinkin jo vähässä väsyä tähän vaikeaan, mutta pyhään rukoilemistyöhön. Paljon tuo taivallinen taatto ja hänen pyhimyksensä vaativat syntiseltä ihmiseltä."
Tämän sanottuansa otti hän hienosti tehdyn hopeaisen rasian liivitakkinsa povitaskusta. Suurella varovaisuudella avasi hän tämän rasian, joka sisälsi monenkarvaisia öylättejä. Saatuansa yhden viheriän öylätin hyppysiinsä, sulki hän visusti rasian ja kätki sen uudestaan liivinuttunsa povilakkariin.