Nämät heitti Hatanpään Heikki Tavelan komennettaviksi ja riensi, astuttuansa ratsunsa selkään, ulos tasangolle koettaaksensa, jos mahdollista, saada miehiänsä pysähtymään taikka muussa tapauksessa taistellaksensa heidän etumaisessa rivissänsä. Heikki oli alusta alkaen tajunnut pyhän haudan ritarin kavalan sotajuonen, kun tämä joukollensa oli antanut peräytymis-käskyn, ja ymmärtänyt, ett'ei hän sillä muuta tarkoittanut, kuin että saisi Hämäläiset viekotelluiksi piilopaikoistansa metsästä ulos aukealle tasangolle. Hyvin hän aavisti, mikä käännös taistelussa pian oli tapahtuva.
Korven Kelokin oli käsittänyt asian oikean laidan ja hänkin oli synkkämielisenä ja suuttuneena lähtenyt vihollisia takaa ajavien kansalaistensa perässä, saadaksensa heitä pysähtymään ja palajamaan takaisin. Mutta voittoisat Hämäläiset eivät tällä kertaa kuunnelleet mahtavan loihtijansa sanoja eivätkä ottaneet hänen huutojansa korviinsa.
Aina etäämmälle ja etäämmälle pakenivat kristittyjen huovit ja yhä kauemmaksi ajoivat onnettomassa innossansa Hämeen vapauden sankarit heitä takaa. Mutta ehdittyänsä vastakkaisen metsän rannalle käänsivät ratsumiehet äkkiarvaamatta ratsunsa ja ratsastivat täyttä laukkaa keihäät tanassa ja miekat paljastettuina Hämeen miehiä vastaan. Samalla kaikui torvien toitotus metsästä ja kultaisen ritarin komentaman armeijan kolmannen ja neljännen osaston sotilaat nelistivät taistelutantereelle kumppaneitansa auttamaan eli, oikeimmin sanottu, kumppaniensa verityöhön ottamaan osaa.
Hämäläisten ilo ja into muuttuivat ikäänkuin salaman iskulta kauhuksi ja hämmästykseksi. Tämä hämmästyksen tunne pääsi heissä vielä suurempaan valtaan, kun metsästä taas uudestaan kuului torvien toitotusta ja viides osasto kristityitä sotilaita ratsasti esiin, sekin ottaaksensa osaa taisteluun.
Mutta jo oli kristittyjen ensimäinen rivi hyökännyt Hämäläisten kimppuun. Keihään lävistämänä kaatui siinä nyt moni kelpo mies, ennenkuin tuskin oli ehtinyt valmistautua puolustamaan itseänsä. Suurin oli veren vuodatus siinä, missä kultainen ritari ratsasti esiin; hänen ritari-peitsensä kaasi miehiä kuin kuolon enkelin kalpa.
Pahaksi onneksi eivät Hämäläiset ensinkään olleet sotaisessa järjestyksessä. Heidän epäjärjestyksensä teki heidän puolustustoimensa kahta vertaa vaikeammaksi. Onnettomuuden lisäksi olivat he kiireessään jättäneet pisto- ja heittoaseensa leiriin ja ani harva heistä ehti joutsestansa sinkahuttamaan useamman kuin yhden nuolen kristityitä vastaan, ennenkuin nämät jo niin läheltä kävivät heidän kimppuunsa, että enää oli mahdoton ampua.
Hämäläiset tosin olivat Tuomas piispan sotilaita monenkertaisesti lukuisammat, mutta tämä heidän monilukuisuutensa oli heidän näin järjestämättöminä ollessa heille pikemmin haitaksi kuin hyödyksi sen tähden, että ylen suuri väentungos esti heidän liikunnoitaan. Kultainen ritari hylkäsi peitsensä ja sivalteli pitkällä miekallansa sillä entistä suurempaa tuhoa tehden. Muut ritarit ja sotilaat seurasivat hänen esimerkkiänsä. Joka hetki kaatui Hämäläisiä joukottain verihinsä.
Hatanpään Heikki pani kaiken mielenpontensa alttiiksi saadaksensa jonkinmoista järjestystä aikaan kansalaistensa joukossa. Urhokkaana päällikkönä taistellen heidän rintamassansa koki hän sen ohessa neuvoa ja ohjata heitä, aina ratsastaen sinne, missä kahakka oli ankarin. Että Hämäläiset asettuisivat riveihin ja taistellessaan niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista peräytyisivät etuvarustuksiensa taakse, oli se suunnitelma, jota noudattamaan hän koki saattaa heitä.
Heikin silmät hakivat jännitetyllä tarkkuudella vihollisten parvessa Hieraniemen Paavoa, mutta Paavo ei ollut taistelussa saapuvilla. Kultainen ritari oli asettanut hänet varaosastoon, jyrkästi kieltäen häntä käskyä saamatta asemastansa luopumasta. Mistä syystä ritari näin oli tehnyt, sitä ei tiedetä, mutta ehkä hän piti häväistyksenä taistella sellaisen miehen kanssa samalla tappelukentällä.
Korven Kelo ei ollut sankarikunnossa Hatanpään Heikkiä huonompi. Hänen muotonsa ja hänen lyöntinsä nostattivat hirmua kristityissä. Hän piti pitkää miekkaansa molemmin käsin ja antoi sillä niin kovia iskuja, että tuossa mies ratsuineen päivineen kaatui maahan. Surmansa saaneen kumppalit kokivat, tämän nähtyänsä, välttää loihtijaa.