Korven Kelonkin mielestä oli järjestyksessä murroksien taakse peräytyminen toistaseksi paras keino Hämäläisille. Mutta varsin mahdoton oli nyt enää saada järjestystä aikaan. Hämäläisten peräytyminen muuttuikin pian silmittömimmäksi paoksi. Kukin kiiruhti ensimäisenä ehtiäksensä etuvarustuksien taakse suojaan. Niiden luona syntyi ääretön hälinä ja tungos. Väkevämpi tallasi heikompaa jalkainsa alle. Kristityt, joita Hatanpään Heikin, Korven Kelon ja muutamien muiden uskaliaimpain urhous ei voinut pidättää, olivat ihan kintuilla. Pakenevat saivat niidenkin järjestyksen häirityksi, jotka ukko Tavelan komennolla olivat jääneet murroksia suojelemaan. Näiden oli nyt tungoksen tähden mahdoton käyttää Joutsiansa ja muut aseet siinä eivät olleet heille miksikään hyödyksi, kun elävä muuri Hämäläisiä eroitti heitä vihollisista. Hämäläisten päälliköt olivat epätoivon vaiheilla. Kaikki näytti olevan hukassa.
Ne, jotka olivat päässeet murroksien toiselle puolelle, eivät vieläkään la'anneet pakenemasta, vaan työnsivät miten koivet kestivät halki metsän mäen rinnettä myöten ylös. Mutta siellä ratsasti heitä vastaan ratsulla, jonka laitoja myöten vesi valui alas, eräs oudonmuotoiseen sota-asuun puettu mies, heiluttaen miekkaansa päänsä ylitse. Samoin kuin hevosensa oli mies itsekin märkä kaulasta kantapäihin asti.
Kuudestoista luku.
Mistä ja mitä tietä oli tämä outo tullut?
Sinä hetkenä, jona kristityt tekivät ensimmäisen rynnäkkönsä Hämäläisten etuvarustuksia vastaan, sama mies ratsasti Nokian virran vastakkaista äyrästä myöten alas rannalle, jossa pysähtyi ja loi katseensa virran toiselle rannalle. Kotvasen näin katseltuansa alkoi hän huutaa ja viitata kädellänsä. Mutta virran tuolla puolella ei ollut ketään häntä kuulemassa ja näkemässä. Kaikki Hämäläisten vartijat olivat vetäytyneet pois, kun tiedettiin, ett'ei tältä taholta mitään vaaraa ollut uhkaamassa.
Huomattuansa että hän turhaan huusi ja viittasi, nousi mies hevosensa seljästä ja rupesi käymään pitkin virran reunaa, silminnähtävästi etsien venettä. Mutta kun sellaista ei ollut saatavissa, palasi hän ratsunsa luokse, jonka kaulaa hän silitteli, puhutellen sitä ystävällisesti niinkuin hyvää toveria. Tämä hänen ratsunsa ei ollut eritoten kookas, mutta hyvin virkun ja vahvan näköinen. Noustuansa taas satulaan, johon hän sitoi aseensa kiinni, silmäili mies vielä kotvasen aikaa virtaa, jonka jälkeen päättäväisesti ohjasi ratsunsa siihen. Tämä uhkarohkea yritys ei liene ollut ensimmäinen laatuansa hänelle, päättäen siitä lujasta vakavuudesta, jolla hän menetteli. Ne paikat, joissa virran pyörre oli ankarin, vältti hän visusti ja kulki niin paljon kuin mahdollista oli suvantoja myöten. Säästääksensä hevosensa voimia ui hän suurimman osan matkaa sen vieressä, pitäen suitset toisessa kädessään. Mutta viisas eläin ei liioin suitsilla ohjaamista kaivannut, se kun näytti ymmärtäneen erottaa virtapaikat suvannoista yhtä hyvin kuin isäntänsäkin. Leveä oli virta, mutta voimakas oli hevonen ja voimakas oli sen isäntä. Mutta hyvin väsyneet olivat molemmat, kun onnellisesti ehtivät toiselle rannalle. Mies istuutui kedolle levähtämään, hevonen korskui ja pudisteli märkää ruumistansa.
Melske tappelusta kuului sinne saakka. Outo ratsastaja kuunteli sitä tarkkuudella ja levottomuudella. Siksi kun oli levännyt että taas hengitti vakaasti ja tasaisesti, nousi hän nurmelta ja astui hevosensa luo. Saatuansa aseensa irti satulasta, hyppäsi hän selkään ja ratsasti vahvaa vauhtia äyrään rinnettä myöten ylös. Päästyänsä kummulle, näki hän puiden välitse taistelutantereen. Hän pysähtyi katselemaan taistelevia. Tajuttuansa mitenkä asiain oli laita, töytäsi hän taas eteenpäin. Huutaen ja miekkaansa päänsä päällitse heiluttaen tuli hän pakeneville Hämäläisille vastaan.
Hän huusi: "Hoi Hämäläiset! Mie tuon teill' terveisii Karjalaisilt'!
Hyö ovat pahanpäiväisest' piesseet Tuomas piispaa ja hänen väkeään!
Olisiako työ Hämäläiset huonommat? Eipä mittää! Tapella täss' pittää
miesvoimaisest' ja voittaa pittää!"
Kun pakenevat Hämäläiset kuulivat tämän huudon, pysähtyivät he paikalla. Nuo sanat "Karjalainen", "Karjalaiset" menivät miehestä mieheen. Pian kaikui halki kaiken Hämäläisten joukon raikkaana huutona: "Karjalaiset ovat täällä!"
Usein on yksi ainoa sana, yksi ainoa huuto suurien, koko kansakuntia koskevien tapausten päätettävissä ollessa vaikuttanut eriskummallisella tavalla jommankumman riitaveljen joko onneksi taikka onnettomuudeksi. Niinpä nytkin tuo ainoa sana "Karjalaiset" kerrassaan poisti Hämäläisten rinnoista kaikki hämmästyksen ja pelvon tunteet ja sai heidän sydämensä uudestaan sykkimään toivosta ja rohkeudesta. Niinkuin noitumalla muuttui heidän äskeinen levottomuutensa ja arkuutensa lujaksi luottamukseksi ja pelottomuudeksi; noista hätäilevistä pakolaisista tuli yht'äkkiä järkevästi miettiviä sotureita. Helppo oli heidän nyt komennottakin järjestäytyä riveihin, käskemättäkin asettua asianmukaiseen sotarintaan. Kaikki pelko oli poissa.