Annaliisa (syöksyy polvillensa Häyrisen eteen ja taittuu hänen käsiinsä.) Onko se toden totta!
Häyrinen. On. Silmäni aukenivat nyt. Älä katso minua epäilevin silmin. Toisinaan tapahtuu, että mies yhdessä ainoassa hetkessä selviää kohmelostaan. Jos voisit aavistaa niitä kauhistuksen, katkeran tuskan ja katumuksen tunteita, jotka äsken viilsivät halki sydämmeni, ajatellessani, että olin ollut vikapää lapseni kuolemaan, ja niitä ilon tunteita, joita tunsin huomattuani, että hän vielä eli, niin ymmärtäisit, että minä tässä täydesti selväpäisnä olen antanut raittiuslupaukseni vakaasti pysyäkseni siinä.
Annaliisa. Armollinen Jumala! Sinulle kiitos tästä! Nyt asuu meidänkin luonamme joulurauha, jos muuten mikä tulkoon!
Neiti Hyvönen. Niin — kiitos Jumalalle siitä, että ei Hän ihmistä hylkää, vaikka ihminen Hänen hylkääkin!
Häyrinen (nostaa vaimonsa seisaalle ja syleilee häntä.) Annaliisa parka! Sanomattoman paljon olet saanut kärsiä! Suo minulle anteeksi!
Annaliisa (nojaten päätänsä Häyrisen rintaa vastaan.) En ole enää parka!
Pääkkö. Kas vaan! Tulipa siitä Häyrisestä kuitenkin lopuksi mies!
Mari. Kukapa sitä olisi uskonut!
*Loppu.*