JOHANNES.
Vaan sen kuin teemme — pian tehkämme!
Jos Lalli matkaltansa palajaa
Niin tuumamme hän tekee tyhjäksi.
Epäilemättä uppiniskainen
Hän on kuin muutkin kansalaisensa
Ja taipumaton Kristin uskohon.
On mahdollista, että poikansa
Hän mieluisammin soisi kuolleeksi
Kuin Kristin oppiin kasvatettavaksi!
Hän saattaa olla tylympi kuin Kitka!
Mut asiaan jos kohta ryhdymme
Voi kaikki mieltä myöten onnistua.
ANDRAEAS.
Se ompi totta. Pojan äidiltä,
Jok' ihan vallassamme on, me emme
Tarvitse vastakynttä pelätä.
PISPA HENRIK.
Te olett' oikeassa. Tämä seikka
Ei siedä pitkää viivyttelemistä.
(Katselee Ilmaria.)
Mut kuitenkin, kun tuohon kätkyehen
Ma katselen ja hänen lepäävän
Noin rauhallisna näen, hymyillen
Niin ihanasti, niinkuin enkeli
Ois taivahasta alas samonnut
Ja huulillensa jäänyt asumaan,
Niin ajattelematt' en olla voi:
Lieneekö oikein, että riistämme
Tuon viattoman äidin helmasta?
Ei oudon rakkaus — jos lempeäkin
Ja sydämellinen — ol' oman äidin
Hellyyteen verrattava. Paljon! Paljon
Puuttuupi siltä, jolta puuttuu äiti!
Tuo poika parka, eikö joskus voisi
Hän syyttää meitä julki-julmuudesta
Ja loukkaamasta luonnon lakeja
Ja taivaan antamia sääntöjä?
Hän ehkä kerran kovin kiroo meitä
Ja huutaa koston huudot haudoillamme?
Näin ajatellen valmis olisin
Mä päätöksestämme taas luopumaan.
JOHANNES.
Se eikö kristillistä olisi
Ja oikein, että hänen sielunsa
Me pelastamme kuolemattoman
Ja hänen viemme tielle taivahan?
PISPA HENRIK.
On varmaankin … ja niinpä käydä saa.
Mut aavistuksen henki salainen
Mun mielelleni kuiskaa kuitenkin:
Tään päätöksen, jon tehneet olemme,
Sen teimme itsellemme turmioksi.
ANDRAEAS.
Mut kunniaksi pyhän Jumalan!
PISPA HENRIK.
Sa puhut oikein — Hänen haltuunsa
Me kaikki annamme!
ILMARI (Herää).
Ah, äiti! äiti!
JOHANNES (Ilmarille).
Hän tulee kohta — varro vähäsen.
ILMARI.
En sinua ma tänne huutanut!