(Kansa osoittaa uudestaan hämmästystä. Hetken äänettömyys:)
KITKA (Hyökkää seisaallensa ja viskaa teurastusveitsensä alttarille).
Kurjuuttasi itkemään
Taas lähde kansa, onnen heittämä!
Sun kärsimykses taakkaa helpoittaa
Ei tahdo vielä taivahinen Ukko
Eik' ottaa murheen vaippaa hartioiltasi
Hän yhä suuttunut on sinulle
Ja hartaat avunhuutos hylkää hän.
Voi, on sun kohtalosi tukala,
Kun heitti sinun korkein jumala
Nojalle oman kovan onnesi
Ajalla, jolloin hänen avustaan
Ois sulla ollut tarvis suurempi
Kuin ennen milloinkaan! — Mut keinoa
En keksiä voi toista parempaa,
Kuin että yhä rukouksilla
Ja antimilla mitä runsaimmilla
Me koetamme häntä lepyttää
Ja suositella siksi että luopuu
Hän vihastansa turmiollisesta.
Kun taivaalliset joskus julmistuvat
On nöyryys paras keino ihmisillä!
(Kansa, joka on noussut seisaallensa ja suruisella mielellä
kuunnellut Kitkan puhetta, lähtee murhettansa osoittaen pois.
Vanha tietäjä seuraa kansaa.)
KITKA (Jäätyään yksinään).
Jos on hän kuollut, jota odotan,
Niin viimeisen ma toivon kadotan.
Ell'ei hän pian saavu kotia,
Niin ompi täällä kaikki hukassa!
(Hän menee verkkaan taloansa kohti.)
Toinen Kohtaus.
(Asuinpirtti Kitkan talossa. Pirtissä sivu- ja peräovi.
Sama paikka Näytöksen loppuun asti.)
KITKA ja LALLI.
KITKA (Istuu huolellisna pöydän ääressä).
LALLI (Astuu sisään).
KITKA.
Sa aave hirmuttava oletko
Ja manalainen, tänne lähtenyt
Mun kurjuuttani kovaa nauramaan?
Niin tule! Onnessani ainetta
On hahmojenkin häijyyn irvistelyyn! —
Mut ihminen jos olet, olet Lalli.