"Eihän tuo raja liene paljoa tuolla puolen Paimiota?" kysyi Pekka levottomasti.
"Ompa hyvin kaukana — monta kymmentä peninkulmaa".
Tämä vastaus ei ollut omiansa rauhoittamaan Pekka parkaa, joka tähän saakka oli luullut, ett'ei pari penikulmaa idempänä Paimiota oleva maa enää kuulunut Suomeen.
"Ohhoh", huokasi hän. "Jos on niin pitkä matka, niin on asia yhtä pitkä kuin leveäkin!"
Everstiluutnantti meni sitten jättämään hyvästit Tukholmassa asuville ystävillensä ja siinä tarkoituksessa lähti hän ensiksi Aake Berg'in luokse. Mitä lähemmäksi hän tuli sitä asuntoa, jossa oli saanut nauttia niin hellää kohtelua, sitä surullisemmalla mielellä tunsi hän olevansa. Eikä saattanut hän salata itseltänsä, että syynä hänen levottomuuteensa ja suruunsa oli pää-asiallisesti eroaminen Elsasta. Eikä hän myöskään enää saattanut itseltänsä salata, ett'eivät hänen tunteensa Elsaa kohtaan likimainkaan olleet kylmät. Ompa tuo toki koko kummallista! mietti hän. Rakastaisinko toden teolla häntä? Onko siis ensilempeni kuihtunut ja tuntuisiko se muiston elämä, jota olen vannonut eläväni, minusta tyhjältä ja turhalta? Näihin kysymyksiin pysähtyivät hänen ajatuksensa hetkeksi epäillen, mutta sitten jatkoi hän jälleen itsetutkistelemuksiansa: Onko se tunne, joka minulla on Elsaa kohtaan, samanlaatuinen kuin tunteeni Elviraa kohtaan.
— Tähän pakoitti hän itseänsä vastaamaan: Ei! Ei! — Mutta niistä kielloista huolimatta syntyi samantapaisia kysymyksiä: Minkä päätöksen teen nyt oikeastaan? Tunnustanko, ennenkuin eroamme ehkä ainiaaksi, Elsalle ne tunteet, jotka minulla on häntä kohtaan? Mutta se ei saata koskaan tulla kysymykseen, sillä eiväthän nämät tunteet olekkaan muita kuin myötätuntoisuuden ja mieltymyksen tunteita! Enkö mainitse mitään tästä? Mutta pitääköhän minun olla vaiti?
Kieltävä vastaus oli taas pääsemäisillään hänen huuliltansa, kun hän samassa pääsi perille.
Rikkaan tukkukauppiaan everstiluutnantin mielestä vihattava poika oli myöskin tullut käymään Aake Berg'in perheessä. Elsa näytti tyytyväiseltä ja iloiselta kuin leivonen keväällä! Everstiluutnantti huomasi ylpeytensä syistä, joita ei saattanut ymmärtää, tulevan kovasti loukatuksi nuoren tytön ilosta. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi ett'ei tyttö saattanut aavistaakkaan hänen lähtevän kohta. Hänen jäähyväisensä olivat kylmät ja jäykät. Selvään huomasi hän, miten Elsa silloin vaaleni ja hän tunsi tämän pienen käden, silloin kuin se ojennettiin jäähyväisiksi, vapisevan — mutta tukkukauppiaan poika seisoi siinä aivan lähellä ja Stålsköld'in lannistavat ja ylpeät katseet siirtyivät hänestä Elsaan ja taas takaisin häneen.
Mitä synkimmällä mielellä ja huonoimmalla tuulella lähti everstiluutnantti sitten Jakobsson'in luokse.
"Sitten sopii että seuraatte minua Turkuun", sanoi tämä niin pian kuin oli kuullut, mistä oli kysymys. "Tärkeät kauppa-asiat vaativat, että itse olen siellä ja minä matkustan sinne jahdillani 'Kaarle Kustaa'. Mutta omituinen tapausten yhtyminen on tämä! Tietäkää, ystävä everstiluutnantti, että laivassa tulee olemaan muitakin matkustajia, kuin te".