Tämän sanottuansa otti Aake Berg, joka oli pukeutunut merimieheksi ja peittänyt kasvonsa naamarilla, kaksi pistolia eräästä salalaatikosta ja antoi toisen niistä Jakobsson'ille, joka kätki sen nuttunsa alle. Sammutettuansa kynttilät lähtivät he sitte huoneesta.
Ehdittyänsä portille sanoi Aake Berg portinvahdille: "Sinä et saa avata porttia kenellekään, joka ei tunne oikeita tunnussanoja! Mutta kaikille niiden tuntijoille avaat sen ja kätket jokaisen, joka pyytää tulla kätketyksi, tallin alla olevaan kellarikamariin."
"Te voitte täydellisesti luottaa minuun!" — vastasi portinvahti.
"Hyvä on!" — Toverillensa sanoi Aake Berg heidän Drottninggatan nimistä katua kohti käydessä: "Siihen huoneesen viemme vangit ja pidämme heidät kätkettyinä siksi, että heitä uhkaava kuoleman tuomio on peruutettu. Mutta jos heille ei suoda armoa, niin lähetämme heidät salaa pois valtakunnasta, — siinä tapauksessa nimittäin, että meidän onnistuu pelastaa heidät vankilasta."
Ulkona oli nyt pilkkopimeä, tuuli puhalteli ankarana myrskynä ja taivaalla ajelivat mustat pilvet toinen toisiansa hirmuisella vauhdilla.
2 LUKU.
Sill'aikaa vietettiin yhä häitä kenraalin palatsissa. Sinne mekin nyt menemme emmekä hetkeksikään pysähdy tirkistelemään noita koreisin livreapukuihin puetuita palvelijoita, jotka portailla ja etehisissä kumartelevat meille, vaan kiiruhdamme suoraan suureen juhlasaliin.
Suurellainen on tosin se komeus, jota silmämme täällä näkevät! Kaikki mikä nerokkaan Kristiina kuningattaren hovissa on suurta ja loistavata on tänä iltana kokoontunut tänne. Nuo äärettömän kalliit kulta- ja hopea korko-umpeluksella kaunistetut naispuvut satojen vahakynttiläin lunoavassa valossa, nuo lukuisat katossa riippuvat hopea- ja kristallikruunut, joita vastaan kynttilöiden säteet silmiä häikäisten kimalttivat, nuo vierailta mailta tuodut verhot, joilla seinät ovat peitetyt ja tuo lukematon määrä muita kalleuksia, joita on pantu nähtäväksi, viittaavat enemmän jonkun itämaisen hallitsijan kuin ruotsalaisen ylimyksen asuntoon.
Kuningatar Kristiinan hallituksen aika oli aatelisvallan loistoisuuden aikakausi ja silloin saavutti etelämailta, erittäinkin Ranskasta kotoisin oleva ylöllisyys puvuissa ja elämän tavoissa ensimmäisen suuren voittonsa täällä Pohjolassa, voiton sellaisen, että vaikutukset siitä halki vuosisatojen ovat ulottuneet meidän aikoihimme saakka. Vielä meitäkin pitää sama silloin voitolle päässyt ylöllisyyden henki kahleissansa, niinkuin se arvattavasti on pitävä lapsiamme ja lastemme lapsiakin. Kaksi asiaa olivat erittäin sitä laatua, että ne saivat tämän ylöllisyyden pikaisesti juurtumaan ja kuumeentapaisella nopeudella leviämään, nimittäin kuningattaren ja hovin antama esimerkki ja kolmenkymmenen vuotinen sota. Lisää vauhtia antoi sille kuningattaren mieletön anteliaisuus. Ne lahjoitusmaat, joita hän lahjoitti valtakunnan mahtavimmille suvuille, olivat niin avarat ja suuret, että nämät suvut niiden ja sodassa riistetyn saaliin kautta pääsivät ruhtinaallisen omaisuuden omistajiksi. Kaikki tämä rikkaus joutui tavallisesti ylöllisyyden palvelukseen.
Kustaa Aadolf'in syvästi kristillinen mielenlaatu ja hänen vakaa ja vaatimaton käytöksensä olivat saaneet aikaan sen, ett'eivät ylpeyden henki ja ylöllisyyden himo, jotka nimen-omaan ovat tavattavat kaikissa kunnian korkeimmille kukkuloille nousneissa kansoissa, hänen elin-aikanansa päässeet valtaan Ruotsin kansassa. Vielä holhojahallituksen aikanakin näytti siltä ikäänkuin olisi suuren sankarikuninkaan henki kulkenut hänen kansansa keskellä suojelija-henkenä, alati muistuttaen sitä hänen omien elämän-tapojensa puhtaudesta ja yksinkertaisuudesta; mutta sittemmin herkesi tämä muiston voima vaikuttamasta ja nouseva polvi, joka kerskaili isien sankaritöistä, unhotti noudattaa heidän hyviä avujansa. Muutamat kunniarikkaat vanhukset suuren kuninkaan ajoilta, jotka uskollisesti säilyttivät hänen kirkkaan kuvansa povessansa, puuhasivat kyllä vastarintaa tälle oudolle vieraalle, mutta ylöllisyys ei paljon huolinut heidän puuhistansa, vaan työnsi loistavine, narrimaisine seurueinensa eteenpäin, päivä päivältä voittaen yhä suurempaa alaa. Nähtyänsä yrityksensä hukkaan menneiksi vetäytyivät nämät arvokkaat vanhukset pois taistelutantereelta kätkien sydämiinsä syvän surunsa. Eivätkä he soveltuneetkaan kanssakäymistä pitämään sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät osanneet eroittaa ylpeyttä oikeutetusta itsearvon tunteesta eikä pöyhkeilemistä arvokkaisuudesta, jotka pitivät loistoisuutta jaloutena ja luulivat jotakin suuriarvoista kunnioittavansa silloin kuin he kunnioittivat suurennäköistä.