"Tuo nuori kapteeni lienee teidän sukulaisianne, koska hän on tullut
Tukholmaan teidän tyttärenne häihin, vaikka hänen rykmenttinsä on
Pommerissa?" — kysyi hän.
"Sukua ei hän ole, mutta kyllä hän minun tahdostani on tehnyt tämän matkan." —
"Teillä siis kuitenkin oli joku erityinen syy, jonka tähden tahdoitte, että hänen piti oleman läsnä tässä juhlallisessa tilaisuudessa?" —
"Olipa kyllä. Asian laita on sellainen, että saatan tuota nuorukaista kutsua ottopojakseni. Sota on lahjoittanut minulle tämän kasvatin. Mutta en tohdi enkä tahdo väsyttää Teidän Majesteettinne pitkämielisyyttä kertomalla niitä tapauksia, joidenka johdosta tulin hänen kasvatus-isäksensä."
"Älkää sellaista peljätkö, herra kenraali! Päin vastoin suon mielelläni, että minulle kerrotaan tuosta Ruotsin kansalle niin suurta mainetta tuottavasta sodasta!" — vakuutti kuningatar, jonka uteliaisuus yhä oli kiihtymässä.
"Teidän Majesteettinne tuntee ja tietää, että yksinomaisesti olen soturi. Sellaisena en ole ehtinyt puhetaitoa oppimaan enkä ensinkään osaa korulauseita käyttää. Syystä siis pelkään, että kertomukseni tulisi kaikin puolin niin onnistumattomaksi, ettei se täyttäisi Teidän Majesteettinne pienimpiäkään vaatimuksia."
"Olkaa huoletta siitä asiasta, kenraali! Minä rakastan sotilaan korutonta puhetta" — sanoi kuningatar. — Hyvällä omalla tunnolla voimme vakuuttaa, ett'ei tässä hänen viimeisessä lauseessansa ollut totuuden alkuakaan. Korkeasti oppinut Kristiina, jonka lempihuvituksena oli päivät pitkät keskustella viisaus- ja sielutieteen vaikeimmin ymmärrettävistä asioista sen aikakauden oppineimpien miesten kanssa, ei suinkaan rakastanut korutonta puhetta, vaan piti sitä raakamielisyyden ja tyhmyyden tunnusmerkkinä.
Kenraali ei kuitenkaan kauemmin estellyt, vaan alkoi kertoa: "Kun me Teidän Majesteettinne suuren isävainajan johdolla matkustimme ottamaan Franken nimistä maakuntaa haltuumme, täytyi meidän sitä ennen valloittaa Würzburg'in kaupunki. Tämä valloitus maksoi meille paljon vaivaa ja paljon kuolleita. Itse kaupunki tosin ei tehnyt mainittavaa vastarintaa, mutta sen vahva linna sitä ankarampaa. Kun ensikerran ryntäsimme sitä vastaan, heitettiin me suurella miestappiolla takaisin. Uusi rynnäkkö oli tehtävä ja tehtiinkin paremmalla menestyksellä, sillä linna joutui meidän haltuumme, vaikka kyllä kalliista verihinnasta. Tässä tilaisuudessa, rynnäkölle käydessämme jouduin innossani liiaksi kauas meidän sotarinnastamme. Äkkiarvaamatta huomasin itseni viiden vihollisen piirittämäksi. Kasvomuodoltaan oikein pedon kaltaisia olivat nuo julmurit, joidenka kanssa minun nyt oli tekeminen. Pukimistaan ja aseistaan tunsin heidät Kroaateiksi. Hyvien pistoolieni avulla pääsin kahdesta päällekarkaajastani vapaaksi, mutta kolmas oli jo antanut minulle iskun päähäni ja neljäs valmistihe keihäällään lävistämään rintani puhki, kuin auttajani äkkiarvaamatta saapui. Niinkuin noitumalla lensi kroaatin keihäs pirstaleina ilmaan, pistoolin laukaus pamahti ja hän kaatui selällensä maahan rinta lävistettynä. Jälkeenjääneet kroaatit heittivät nyt pelästyneinä aseensa maahan ja rukoilivat armoa, joka myöskin heille suotiin. Kaikki tämä tapahtui lyhyemmällä ajalla, kuin sitä kertoessa on kulunut. Kun saadusta iskusta olin melkein tykkänään pyörryksissä ja kun veri haavasta päälle päätteeksi virtana valui alas pitkin kasvojani, en voinut heti tuntea pelastajaani, suomalaista kapteenia Stål'ia, sotilasta, jonka ruumis oli yhtä voimakas kuin mieli urhoollinen ja peloton. — Mutta nuo tuollaiset veriset kuvaukset sodasta eivät ole Teidän Majesteettinne korvia varten!"
"Ajatelkaa toki, herra kenraali, että minä olen Kustaa Aadolf'in tytär! Pitäisikö minun siis säikähtyä kertomuksista; koskisivatpa ne vaikka kuinka ankaria verilöylyjä?" sanoi Kristiina hymyillen.
Kun sankarikuninkaan tytär mainitsi isänsä nimen, kumarsi kenraali S——hjelm päänsä syvään kunnioituksesta ja kuningattaren herjettyä puhumasta, jatkoi hän kertomustansa: "Sittekuin minun haavani oli parantunut, tapasin sodan kuluessa henkeni pelastajan usein, mutta en milloinkaan päässyt tilaisuuteen vähimmälläkään työllä osoittamaan kiitollisuuttani häntä kohtaan, vaikka kyllä etsein sellaista tilaisuutta. Koitti niin Syyskuun 7 päivä kolmekymmentä ja neljä, jälkimäinen noista molemmista onnettomista päivistä Nördlingen'in luona. Samoin kuin edellisenä päivänä seisoi entinen kapteeni Stål, samoin everstiluutnantti ja aatelissäätyyn koroitettu nimellä Stålsköld, väkinensä armeijan oikealla siivellä niinkuin minäkin. Meille oli annettu käsky vastaan-ottaa ja pidättää Hispanialaisia, jotka tiheissä riveissä hyökkäsivät meitä vastaan. He eivät olleet ottaneet osaa edellisen päivän taisteluun, tulivat siis heikkonemattomilla voimilla ja olivat sitä paitsi monilukuisemmat kuin me. Ensin alussa torjuimme heidän hyökkäyksensä menestyksellä, mutta lopuksi täytyi meidän vetäytyä takaisin ylivoiman pakoittamina. Silloin näin mainitun Stålsköld'in, miehuullisesti taistellen, kaatuvan maahan. Heti riensin tarjoomaan hänelle apuani, mutta hän ei ottanut tarjoomustani vastaan, vaan sanoi: 'Kiitän teitä, mutta te ette taida tehdä mitään hyväkseni. Minä tunnen, että olen saanut osani.' — 'Tahdon viedä teidät pois taistelusta' — väitin minä. — 'Siitä ei olisi kenellekään hyötyä, mutta teille se vahinko, että joutuisitte vangiksi taikka surman omaksi; minulla ei ole monta hetkeä jäljellä enää,' vastasi hän ja painoi kätensä sydäntänsä vastaan, josta verensä kirkkaana suihkeena uhkui esiin. Hetken kuluttua lisäsi hän heikolla äänellä: 'Kuitenkin … nyt muistan… Te voitte todellakin tehdä minulle äärettömän kalliin hyvän työn, jos vaan tahdotte sen tehdä.' — Minä kiiruhdin vakuuttamaan hänelle, että olin altis mihinkä uhraukseen hyvänsä, jos vaan siten vähimmälläkään tavalla voisin suorittaa sitä kiitollisuuden velkaa, joka tähän saakka oli suorittamatta jäänyt. Tämän kuultuansa lausui hän hiljaan: 'Minulta jää vaimo ja ainoa poikani köyhyyteen. Pitäkää huolta siitä, että viimemainittu tulee isänmaallensa joksikuksi hyödyksi, ett'ei hän kasvatuksen ja isällisen johtajan puutteessa pilaannu.' Hän hohotti kätensä minulle. Kun siihen tartuin, oli se kylmä, hengen kipinä oli sammunut hänessä. Tämän ohessa olivat Hispanialaiset samonneet aivan lähelle, jotta virkku ratsuni töin tuskin sai minut pelastetuksi surman suusta."