Kapteeni Stålsköld oli käynyt kahden huoneen läpi, kun hän äkkiä pysähtyi. Siitä huoneesta, johon hänen nyt oli astuminen, luuli hän kuulleensa syvän huokauksen. Varovasti lähestyi hän ovea, astui hiljaisilla askeleilla kynnyksen yli ja jäi sitte liikkumatonna seisomaan. Hohtava puna lensi nuolen nopeudella hänen poskillensa.
Eräällä sohvalla istui Elvira, nojaten päätänsä käteensä. Syvä murhe ja epätoivo kuvautuivat hänen kasvoissansa. Hän ei huomannut sisään tullutta, vaan itki yhä katkerasti, mutta äänettä.
Nuorukainen seisoi niinkuin lattiaan naulattuna. Että syvät tunteet aaltoilivat hänen sydämessänsä, sen saattoi päättää hänen kasvoinsa vaihtelevista vuoleista. Tuo hehkuva puna katosi pian niistä ja hän muuttui tavattoman vaaleaksi niinkuin olisi kaikki hänen verensä vetäytynyt sydämeen, mutta tämäkään vaaleus ei ollut kestäväinen, vaan jätti uudelleen sijaa tuliselle punalle. Tälläistä vaihtelemista kesti pitkän ajan. Sen ohessa katseli hän hehkuvin silmin pitkään nuorta naista niinkuin olisi hän ikuisiksi ajoiksi pyytänyt piirtää hänen kuvansa sydämeensä. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut astua eteenpäin, mutta hänen jalkansa eivät totelleet hänen tahtoansa, hän aikoi puhua, mutta hän ei voinut heikointakaan ääntä pusertaa huuliltansa. Vihdoin valtasi hurja, hulluuden rajoihin ulottuva tunne hänen mielensä, hän syöksi eteenpäin ja heittäytyi polvillensa Elviran eteen.
"Kautta Jumalan! — huudahti hän sellaisella äänellä, jolla ainoastansa järjen ohjista irtaantunut intohimo ja mielenkiihko puhuvat — sinä rakastat minua Elvira! Tunnusta minulle se, ja tämä tunnustuksesi on oleva ainoa elämäni ilo! Mahdollisesti teen väärin siinä, että pyydän sinulta tälläistä tunnustusta, mutta minä en jaksa elää yli tämän yön huomiseen saakka, ell'et sanallasi vahvista sitä, mitä jo kauan olen aavistanut ja tietänyt! Sinä tosin olet toisen oma, mutta edessä taivaan olet sinä ollut minun, sinun sydämes on ollut minun! Tämä on oleva viimeinen pyyntöni! Armosta, anna minulle vastaus!" —
Kuultuansa tämän äänen vavahti Elvira äkkiä. Viimeinen jäännös elämän karvasta katosi hänen kasvoiltansa ja koko hänen ruumiinsa vapisi värähdellen. Mutta sill'aikaa kuin nuorukainen puhui saavutti Elvira vallan mieliliikutuksensa yli ja kun kapteeni oli päättänyt kiihkoisan puheensa, heitti Elvira häneen ylenkatseellisen silmäyksen ja sanoi hieman vapisevalla äänellä: "Teidän rohkeutenne ja hävyttömyytenne ovat todella rajattomat, herra! Minä uskoin teitä kunnolliseksi mieheksi, mutta havaitsen nyt, että olen kovasti erhettynyt sen hyvän ajatuksen suhteen, jota pidin teistä. Ei kukaan narri milloinkaan ole loukannut kunnian velvollisuuden pyhiä lakeja hurjemmalla tavalla kuin te nyt!"
Nuorukainen vaaleni. Hän yritti tarttua Elviran käteen, mutta Elvira veti nopeasti kätensä pois.
Kapteeni Stålsköld nojasi nyt kotvasen aikaa polttavan otsansa käteensä. Sitte nousi hän seisoallensa ja sanoi: "Niinhän se olkoon! Te olette langettaneet tuomionne ylitseni, kunnioitettava rouva, ja olette sen tehneet syystä, sillä minä huomaan nyt, vaikka valitettavasti liian myöhään, että olenkin menetellyt niinkuin narri. Teillä on todellakin syytä halveksia minua. Minulla tosin ei ole tapana loukata kunnian ja velvollisuuden pyhiä lakeja — mutta tällä kertaa sen olen tehnyt. Että ihmisellä on tunteita, on jo synti, mutta jos hän antaa niiden hallita itseänsä, niin tekee hän kuolinsynnin. Tähän hirveään kuolinsyntiin tein itseni vikapääksi!" Hän vaikeni hetkeksi vetääksensä henkeänsä. Sen jälkeen jatkoi hän taas puhettansa: "Jos tämä ikävä tapaus vähimmälläkin tavalla synkistäisi teidän onneanne tulevaisuudessa, niin olisi murheeni siitä verrattoman suuri. Kuitenkin toivon, että tämä pahan mielen pilvihattara niinä ilon päivinä, joita nyt käytte nauttimaan, pian haihtuu muistostanne. Me eroamme nyt ainaiseksi. Eläkää onnellisna rouva vapaaherratar!"
Kumarrettuansa syvään astui kapteeni muutaman askeleen ovea kohti, kun kimeä valitushuuto sai hänet katsomaan taaksensa.
Elvira oli hervotonna vaipunut sohvalle. Ajatuksen nopeudella riensi kapteeni Stålsköld erään pöydän luo, jolla oli taiteellisesti tehty hopeinen vesikarahvi. Tainnoksiin mennyt virkosi pian, kun kapteeni hänen ohimojansa kasteli vedellä, ja hän kuiskasi heikolla äänellä: "Nyt voin taas paremmin. Menkää, herra, menkää! Taivaan siunaus seuratkoon teitä!"
Kapteeni Stålsköld'in sydämessä anasti mielikiihkon paha enkeli uudestaan vallan hänen paremmilta tunteiltansa, ja hän huudahti: "Kaikki sen kiroukset sortakoot minua, mutta minä en voi elää saamatta vastausta sinun huuliltas!"