Tämä ylenkatseellinen ja halveksiva muistutus saattoi kapteenin päättämään mietiskelemisensä ja hän vastasi jälleen tyynenä: "Aikomukseni onkin lähteä niin pian kuin aikani tulee, vaan ei kuitenkaan teidän käskystänne."
Tämän sanottuansa kääntyi hän Elviraan, notkisti toisen polvensa hänelle ja tarttui hänen vapisevaan käteensä, jonka nosti huulillensa.
"Hyvästi Elvira! — sanoi hän —- Tullos onnelliseksi niinkuin sinä ansaitset onnelliseksi tulla! Kauhistava olisi minun, lapsuutesi leikkikumppalin ajatella, että sinun elämäsi polku minun tähteni tulisi ohdakkeita kasvavaksi!"
Hän nousi taas seisaallensa ja iski paroniin uhkaavan, terävän silmäyksen. Sitte tarttui hän toisella kädellänsä miekkansa kahvaan sill'aikaa kuin hän uhaten ojensi toisen paronia kohti ja puhui äänellä sellaisella, joka todisti että jok'ainoa sanottu sana tuli hänen povensa pohjasta: "Jos joskus saan kuulla, että te pienimmälläkin tavalla olette kostaneet tälle jalolle naiselle tätä tapahtumaa — niin lävistän rintanne puhki tällä miekallani! Tämän vannon tekeväni kautta elävän Jumalan ja kautta kaiken, mitä pyhänä pidetään taivaassa ja maan päällä, eikä se silloin paljon auttaisi teitä, jos ansioonne olla kuningattaren lemmikki voisitte lisätä vaikka Ruotsin valtakunnan drotsetin arvon! Kalpani sittekin lävistäisi tien teidän sydämeenne! Valallani vakuutan myös, että käytöstänne vaimoanne kohtaan olen pitävä silmällä. Älkää ajatelkokaan, että hetkeksikään voitte salata itsenne minulta: väijyvät silmäykseni tavoittavat teitä auringon säteissä ja kuun kumottavassa valossa! Pankaa nämät sanani tarkoin muistoonne, herra paroni, sillä minä en ai'o sanoa niitä toistamiseen! Mutta varman kadotuksen oma olette, jos minä joskus tulen muistuttamaan teitä tehdystä valastani! Jos te silloin pakenisittekin vaikka hornan syvyyteen, niin tapaa kostava käteni teidät siellä eikä mitkään helvetin voimat voi pelastan teitä kuolemasta!"
Hän vaikeni, mutta hänen silmänsä paloivat kuin kekäleet ja hehkuva puna paistoi hänen kasvoillaan. Tämä kauhea valo hänen silmissänsä ja se tulinen pontevuus, jolla hän oli valansa lausunut, säikähdyttivät paronia. Hän ymmärsi selvästi, että hänen edessänsä seisova valan tekijä oli mies, joka oli päättänyt pitää puheensa.
Kohteliaasti kumarrettuansa vetäytyi kapteeni nyt huoneesta pois.
Kynä ei voi kuvata sitä pohjatonta vihaa ja katkeraa kiukkua, joka kuvautui paronin turmiota ennustavissa katseissa, hänen luodessaan silmänsä nuoren sotilaan jälkeen. Kun viimeinen kaiku kapteenin askelista oli herjennyt kuulumasta kääntyi hän nuoren vaimonsa puoleen ja sanoi:
"Minä toivon Elvira, ettäs pian ilmaannut vieraitten joukkoon, jotka jo levottomuudella odottavat sinua. Muuten sinun tulee pitää perheellistä kunniaamme edes niin paljon muistossasi, ett'et kumminkaan häissämme pane toimeen julkista pahennusta!" Näillä sanoilla jätti paroni nuoren itkevän vaimonsa.
"Voi Kustaa! Kustaa! Mihinkä kauheaan onnettomuuteen sinä syöksit minun!" — huudahti Elvira epätoivon vallassa yksin jäätyänsä.