Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella

by Evald Ferdinand Jahnsson

Jotta lukija voisi oikein käsittää asian laidan edellisessä luvussa, täytyy meidän heittää lyhyt silmäys kapteeni Stålsköld'in lapsuuden ja nuoruuden päiviin. Yhtä ja toista on meille jo ennakolta tuttu tässä asiassa kenraali S——hjelm'in kuningattarelle tekemän kertomuksen kautta.

Kenraali kertoi ensinnäkin todenperäisesti, että hän oli antanut kuulustella Nördlingen'in taistelussa kaatuneen suomalaisen sankarin leskeä ja poikaa heti kuin hän sai tilaisuutta siihen sekä että nämät silloin elivät köyhyydessä. Tämä seikka näyttää kummalliselta, etenkin ottaessamme huomioon sen tosi-asian, että useimmat korkeammat upseerit Ruotsin armeijassa ensimmäisinä vuosina, joina ruotsalaiset ottivat osaa kolmenkymmenen vuotiseen sotaan, ymmärsivät sotasaalisten ja ryöstettyjen kalleuksien kautta rikastuttaa itseänsä. Myöhemmin, kun suurin osa Saksan maata jo useammat kerrat oli ollut vihollisten hävitystyön alueena ja kun onnikaan ei aina ollut ruotsalaisille aseille altis, tuli tälläinen sotasaaliin kautta itsensä rikastuttaminen vaikeammaksi, milt'ei mahdottomaksi ja tunnettu onkin, että tämän saman armeijan upseerit toisinaan olivat niin suuressa pulassa, että heidän elämänsä ylläpitämiseksi täytyi myydä tarpeellisimmat tarvekapineensa, vieläpä aseensakin. Mutta tuota tälläistä kovaa aikaa ei tarvinnut everstiluutnantti Stålsköld'in nähdä, sillä hän kaatui samana päivänä kuin Ruotsin sotajoukot kärsivät ensimmäisen huomiota ansaitsevan tappionsa. Mutta selitys hänen ja hänen perheensä köyhyyteen on haettava itse hänen mielenlaadussansa. Everstiluutnantti Stålsköld oli, näet, yhtä hurskas kuin hän oli rohkea ja yhtä jalomielinen kuin urhoollinen; hän noudatti oikeuden vaatimuksia samalla jäykällä pontevuudella kuin hän halveksi vaaroja, ennen taistelua ja taistelun jälkeen oli hän yhtä sääliväinen ja ihmisystävällinen kuin hän taistelun aikana oli peloittava. Hänelle ei ollut sodan verinen ura urana rikkauteen, vaan pikemmin päin vastoin. Ensiksikin ei hänen omatuntonsa milloinkaan myöntänyt, että hän itse olisi ottanut mitään sotasaaliista, ja toiseksi tuli hänen miestensä ryöstämä saalis hänelle itselle häviön lähteeksi. Everstiluutnantti Stålsköld ylläpiti ankaraa kuria miehistössänsä, mutta ett'ei hän kuitenkaan kaikilla ponnistuksillansa voinut estää heitä tekemästä lukemattomia vallattomuuksia, jotka ennen muinoin sodan aikoina olivat niin tavallisia, että sotilaat pitivät niitä milt'ei luvallisina ja kohtuullisina, saatamme helposti ymmärtää. Tämä seikka huolestutti kuitenkin syvästi hänen mieltänsä ja hänen omantuntonsa velvollisuusluettelossa löytyi eräs pykälä, joka sisälsi sen käskyn, että hänen tuli mahdollisuuden mukaan korvata näitä hänen sotilaittensa tekemiä vallattomuuksia. Kun hänellä nyt ei ollut muita tuloja kuin palkkansa, niin oli se siihen tarkoitukseen käytettävä ja, totuuden tunnustaaksemme, hän käyttikin sen usein viimeiseen killinkiin asti, kuitenkaan saavuttamatta täydellistä omantunnon rauhaa. Tämän tälläisen menettelynsä kautta saavutti hän suuressa määrässä asujanten mielisuosiota niillä seuduilla, joilla hänen väkensä majaili taikka joidenka kautta hänen joukkonsa matkusti, mutta hänen miehensä napisivat ääneen ja olivat yksimieliset siitä, että everstiluutnantin omatunto oli liian ahdas ja arka. Niin suuressa kunniassa kuin he pitivätkin häntä hänen oikeudentuntonsa, hänen sotilaskuntonsa ja verrattoman urhoollisuutensa tähden, eivät he kuitenkaan voineet olla moittimatta hänen "liiallista hempeämielisyyttänsä" ja hänen "tarpeettomia pyhimystöitään", joiksi he hänen vahingon korvaamistöitänsä kutsuivat. Nämä viimemainitut erittäinkin suututtivat heitä, sillä sen verran oli heilläkin omaatuntoa, että heitä suututti nähdessään, että heidän perin rehellinen everstiluutnanttinsa heidän tähtensä joutui aineelliseen tappioon. Mutta asia ei ollut parannettavissa ja everstiluutnantti _From_sköld [ruotsalainen sana "from" merkitsee hurskas eli hurskasmielinen] tämän haukkumanimen antoivat hänen miehensä kiukuissaan hänelle — oli kerrassaan "parantamaton", eivätkä he itse ottaneet tullaksensa "peräti toisellaisiksi kuin muut sotamiehet".

Tälläinen oli everstiluutnantti Stålsköld sotilaana ja ihmisenä, eikä se siis ketään ihmetyttäne, että hän jäi köyhäksi.

Kenraali S——hjelm'in (Nördlingen'in tappelun aikaan oli hän kuitenkin vaan eversti) ensimmäinen toimi oli lähettää kaatuneen sankarin perheelle rahoja ja — olkoon sanottu hänen kunniaksensa — tässä asiassa hän ei osoittanut niukkuutta. — Kapteeni Stålsköld oli silloin 9 vuotias poika.

Seuraavana vuonna pyysi kenraali kirjallisesti äitiä, joka asui Turussa, lähettämään pojan Tukholmaan. Syyksi veti hän pojan i'än, väittäen, että aika hyödyllisten tietojen ja taitojen oppimiseen jo oli koittanut hänelle. Tukholmassa oli hänelle ensin annettava yksityistä opetusta, ja opinto sitte jatkettava Upsalan yliopistossa. Yksin Ruotsin maalla voisi hän oppia sellaisia tapoja, jotka nuorelle aatelismiehelle olivat soveliaat j.n.e. Yhden pää-syistä, miksi hän tahtoi että poika kasvatettaisiin kaukana kodista, jätti kenraali peräti mainitsematta. Hän pelkäsi nimittäin — ja siihen olikin hänellä syytä — että äidin liian suuri rakkaus poikaan olisi tuleva haitaksi tämän kasvatukselle. Hän piti sangen todellisena, että pojan luonto äitiin liiallisen lempeyden ja hyvyyden kautta pilaantuisi naisellisesti hempeäksi ja miehen urostöihin kykenemättömäksi. Eivätkö kuolevan everstiluutnantin viimeiset sanatkin todistaneet, että hänkin pelkäsi jotakin sellaista tapahtuvan? Pait sitä oli kenraali sitoutunut pitämään poikaa silmällä; mitenkä tuo voisi tapahtua, jos tämä edelleen jäisi asumaan Suomeen?

Mainittu kenraalin kirje pusersi lukemattomia katkeria kyyneleitä äiti-raukan silmistä, satoja kertoja hän sen luki taas uudestaan, sen ohessa tarkoin punniten, olivatko siinä mainitut syyt pojan matkaan tarpeeksi pontevat, vai eikö. Mutta kuinka hän luki ja lukikin ja kuinka tarkoin hän punnitsikin kenraalin esittämiä syitä, niin täytyi hänen myöntää, että ne kaikki olivat pontevia, että lähtö Ruotsin maalle oli pojan tulevaiselle onnelle hyödyllinen. Sitä siis ei voitu saada paremmaksi — heidän täytyi erota toisistansa! Äiti parka oli nyt täydellisesti vakuutettu siitä, ett'ei hän voisi elää erillään lapsestansa, että eronhetki oli oleva hänen viimeinen elonhetkensä. Mutta vähäpäs siitä jos poikansa tulevaisuus vaan tulisi turvatuksi, jos hän vaan tulisi onnelliseksi! Mutta kun tuli tuo jäähyväisjättämisen hetki, ja niin katkera kuin se olikin sekä äidille että pojalle, jäivät he kuitenkin molemmat elämään.

Nuori Kustaa saapui mainittavitta vastuksitta Tukholmaan. Kotiin jäänyt murehtiva äiti ei voinut tarpeeksi asti ihmetellä sitä kummaa, että hän jo seuraavana päivänä eronhetken jälkeen jaksoi maistella niitä herkkupaloja, joita hänen vanha palvelijattarensa rakkaalla huolella latoi hänen eteensä pöydälle.

Tukholmassa jäi Kustaa joksikuksi ajaksi asumaan kenraalin perheesen, jossa häntä sangen suurella ystävällisyydellä kohdeltiin. Tällöin näki hän ensi kerran Elviran, joka siihen aikaan oli pieni, kuusivuotias, herttainen lapsi, ja tutustui hänen kanssansa. Jo silloin syntyi lapsellinen hellyys ja mielisuosio molempien leikkikumppanien välille. Pikku Elvira itki monta katkeraa kyyneltä, kun Kustaan täytyi lähteä Upsalaan opintoja harjoittamaan. Tämä lapsuudessa solmittu ystävyyden liitto muuttui sitte vuosi vuodelta yhä vahvemmaksi, kun Kustaa lupa-aikoina asusteli Tukholmassa kenraalin luona. Nuoresta Stålsköld'istä tuli vähitellen kenraalin tyttären unelmien ritari. Elvira ei voinut mielikuvituksessaan luoda ainoatakaan kuvaelmaa tulevaisuudestansa, jossa Kustaa ei olisi ollut päähenkilönä. Tämä seikka oli hänen mielestänsä ihan luonnollinen, eikä hän voinut käsittääkään kuinka tuo olisi voinut olla toisin. Pitihän tuon armaan lapsuuden ystävän olla siellä missä hänkin. Hänettä ei voisi mitään tosi-iloa syntyä, niin ajatteli Elvira.

Nuoren Kustaa Stålsköld'in oli luonto varustanut erinomaisen rikkailla hengen lahjoilla ja hän vaurastui kaikissa tiedoissa niin pikaisesti ja niin runsaissa määrin, että se nostatti ihmettelemistä kaikissa hänen opettajissaan. Kukin heistä oli vakaasti vakuutettu siitä, että hänestä kerran oli tuleva perin oppinut, kansansa sivistyttämistoimissa ahkerasti puuhaava mies. Tähän toiveesen oli heillä sitä suurempi syy, koska hän jo varhain myös osoitti suurta ahkeruutta, harvinaista työkykyä ja sellaista pontevuutta, joka suurimmistakin vaikeuksista sai voiton. Mutta kaikki nämät hyvät toiveet hänestä menivät hukkaan, kun hän opettajiensa ystävällisistä neuvoista huolimatta antautui sotapalvelukseen jo ennenkuin hän oli täyttänyt 15 ikävuotensa.

Hänen opettajansa erittäin, mutta myöskin muut ihmiset ja niiden joukossa kenraali S——hjelm joutuivat hämille, kun tuo vakava, toivorikas nuorukainen ilmoitti heille, että hän oli päättänyt luopua opin-uralta, johon hän niin juurella mielihalulla ja menestyksellä oli ryhtynyt. Heidän kysyessänsä syytä tähän heidän mielestänsä kummalliseen päätökseen, antoi hän vaan karttavia vastauksia taikka väitti, että syy siihen oli yksin-omaisesti haettava hänen suuresta mieltymyksessänsä isävainajansa ammattiin. Todelliset syyt tekemäänsä päätökseen ilmaisi hän ainoastaan äidillensä. Jotta lukija oppisi ne tuntemaan, tahdomme tähän liittää muutamia otteita siitä kirjeestä, jonka hän vähän ennen lähtöänsä sotatantereelle kirjoitti äidillensä.