Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudella

by Evald Ferdinand Jahnsson

* * * * *

"Sitte pyydän kiittää sinua, rakas äitini, siitä ettäs soit minun itse valita elatus-ammattini, sillä ilman tätä sinun lupaustasi en olisi voinut tehdä nyt puheena olevaa päätöstä. Sinun varmaankin tulee sääli, että näin varhain katkaisin opintoni, juuri silloin kuin olin päässyt hyvään alkuun, ja kyllä ensi alussa tuntuukin ikävältä jättää nuo rakkaat ystävät Ciceronin, Caesarin ja Terention, mutta ennen kaikkia Plutarchon, sillä minun taitoni Kreikan kielessä on vielä niin heikko, että minun kyllä olisi tarvinnut jatkaa työtäni tällä alalla, mutta nuo tuollaiset huolet ai'on väkisin poistaa mielestäni voidakseni sitä suuremmalla innolla antautua sotaharjoituksiin. Opettajilleni tehty päätökseni ei ollut mieliin. He väittivät, että minun olisi pitänyt hakeman elatukseni opin tiellä, jota kulkemaan he pitivät minua kykenevänä, mutta se tie on niin pitkä eivätkä he ensinkään ajatelleet kuinka raskaalta tuntuu syödä toisten armoleipää. Minä tahdon nyt heti itse ansaita elatukseni, ja se ei voi tapahtua muulla tavoin kuin miekka kädessä! Jumalalle olkoon kiitos siitä, että viime vuoden kuluessa olen kasvanut niin pitkäksi, ett'ei minun tarvitse hävetä, kun seison joukkomme rintamassa. Vahvaksi olen myös tullut kuin karhun pentu. — Sinä ehkä kutsut tämän kerskaukseni ylpeydeksi ja pitänet sitä puuttuvan kristillisen nöyryyden todisteena, mutta mitä se muuten lieneekin — ylpeyttä se ei ole. Taikka olisiko tuokin ollut todistus ylpeydestä, että pari kuukautta sitte annoin eräälle vanhemmalle kumppanilleni, paroni P:lle sellaisen korvapuustin, että hänen korvansa siitä humisivat monta päivää jälestäpäin, syystä että hän pilkkasi vähävaraisuuttani ja muistutettuansa minua, kenraalilta nauttimastani raha-avusta monen kuullen, sanoi, että minä kuulun 'kerjäläismunkkien tiedekuntaan?' — Ei, tämä ei voinut olla mikään todistus ylpeydestä eikä sekään, että tuonnoin annoin kelpo selkäsaunan eräälle nuorelle kreiville, joka kysyi minulta oliko minun aatelisvaakunaani, jota hän ei sanonut tuntevansa, kuvattu 'suomalainen kerjäläispoika tyhjä rahakukkaro kaulassa.' — Ikävä on olla köyhä, sillä köyhällä ei ole muuta turvaa toisten pilkkaa vastaan, kuin omat käsivartensa." — —

"Minä tekisin suuren ja anteeksi antamattoman vääryyden, ellen tunnustaisi, että monesta hyvästä olen suuressa kiitollisuuden velassa kenraalille. Hän on aina osoittanut hyväntahtoisuutta minua kohtaan ja äskettäin hän vakuutti, että panisi minut tilaisuuteen jatkamaan opintojani jossakussa kuuluisassa yliopistossa ulkomaalla, jos hän sen kautta voisi saada minua estetyksi opin tietä hylkäämästä. Mutta minä tiedän, että kehoittavana syynä kaikkeen tähän hänen hyvyyteensä ei ole hellyys minua kohtaan, vaan hänen päätöksensä niin täydellisesti kuin mahdollista lunastaa isälleni antama lupauksensa. Jäisinkö kauemmin hänen vaivoiksensa nyt, kun jo olen päässyt siihen ikään, että itse voin itsestäni pitää huolta! — Yhtenä yönä näin sellaista unta, että isävainajani miekka kädessä lähestyi vuodettani. Katsottuansa pitkään minuun antoi hän miekan minulle ja käski minun taistella sillä isänmaan ja oikean uskon vihollisia vastaan. Eikö minun tule pitää tätä näköä todistuksena siitä, että isänikin hyväksyy tehdyn päätökseni? — Mahdollista on, että kenraalin hyväntahtoisuus minua kohtaan olisi muuttunut hellemmäksi, ellei hänen puolisonsa alinomaa olisi työskennellyt sitä vastaan. Tämä ylpeä rouva, joka lukee sukuperänsä Folkungein kuninkaallisesta suvusta, vihaa minua, sen tiedän varmaan, sillä ollessani kenraalin perheessä Tukholmassa olin usein tilaisuudessa sen huomaamaan. Eikä toisin voinut ollakaan laita. Hänen mielestänsä oli minun läsnä oloni kenraalin huoneessa häväistys koko hänen jalolle suvullensa. Sentähden kokee hän myös kaikin tavoin estää minua lähestymästä nuorta Elviraa, joka sydämellisesti pitää minusta." — —

"Se seikka minua kovin huolettaa, etten ennen lähtöäni Saksan maalle ehdi tulemaan sinun luoksesi, rakas äitini, mutta sotamarski Torstensson, joka on nimitetty Ruotsin armeijan ylipäälliköksi, odottaa ainoastansa pohjalaisia heti kohta sen jälkeen lähteäksensä matkaan, eikä kulune monta päivää, ennenkuin he saapuvat. Ne suomalaiset ratsumiehet, joidenka joukossa minä tulen palvelemaan, ovat jo koossa täällä. Pait suomalaisia tulee myös suuri joukko ruotsalaisia seuraamaan sotamarskia sotatantereelle, nimittäin neljä komppaniaa länsigööttejä, upplantilaisia ja vermanlantilaisia sekä viisi komppaniaa smålantilaisia ynnä kolme komppaniaa smålantilaisia ratsumiehiä, jotta meitä yhteenluettuina on koko vähäinen armeija. Kaikista nyt sotaan lähtevistä olen minä luultavasti nuorin, mutta toivon pian voivani osoittaa ett'en sen vuoksi ole huonoin!" — Näin paljon kirjeestä.

Ensimmäisinä aikoina, kuin Kustaa Stålsköld oleskeli Upsalassa, oli hän toisinaan tavannut sittemmin valtiokamariherran ja paronin Gyllenström'in, joka silloin oli päättämäisillänsä opintonsa yliopistossa, mutta pian sen jälkeen läksi vieraille maille vaurastuaksensa korkeasäätyisten hienoissa tavoissa. I'än suhteen oli paroni 7 taikka 8 vuotta Kustaata vanhempi. Rajattoman ylpeytensä ja vihan- ja kostonhimoisen mielenlaatunsa tähden vieroitti hän jo Upsalassa kumppaniensa sydämet itsestänsä eikä hänen onnistunut opettajiensakaan suosiota saavuttaa. Matkoiltansa palasi hän kotimaahan samaan aikaan kuin Kustaa mainion Torstensson'in seurassa läksi Saksan maalle.

Kaikista sankarikuninkaan Kustaa Aadolf'in oppilaista oli Torstensson nerokkain ja taitavin. Ruotsin armeijan hänen komennettavanansa ollessa kohosi ruotsalaisten aseiden maine korkeammalle kuin milloinkaan ennen. Voitosta voittoon vei hän pelottomat joukkonsa. Näillä sotaretkillä pääsi nuori Stålsköld usein tilaisuuteen osoittamaan, että hän täysin määrin oli perinyt isänsä pelottomuuden ja kylmäverisyyden vaaroissa eikä kestänytkään kauan ennenkuin hänen nimeänsä mainittiin urhoollisimpien keralla. Esimiestensä luottamuksen ja kunnioituksen voitti hän täydellisesti sen tarkan huolen kautta, jolla hän toimitti kaikki tehtävänsä. Kunniaksi luettiin hänelle myös se seikka, ett'ei hän koskaan ottanut osaa niihin hurjiin juominkeihin ja muihin irstaisuuksiin, joista kaikki kolmenkymmenen vuotiseen sotaan osaa ottavat sotajoukot tämän sodan viimeisinä vuosina ovat niin surullisesti mainehikkaat.

Stålsköld'ille uskottiin hänen kuntonsa ja luotettavuutensa takia monta tärkeätä tointa. Jok'ainoa talvi, jolloin armeija sotaisiin yrityksiin puuttumatta joutilaana majaili talvi-asemillansa, lähetti päällikkökunta hänen Tukholmaan sellaisilla ilmoituksilla Ruotsin hallitukselle, joidenka saapuminen asianomaiseen paikkaan oli erittäin tärkeä. Sellaiset matkat, jolloin hänen usein täytyi kulkea vihollisten vallassa olevien maakuntien halki, olivat mitä vaarallisinta laatua ja vaativat matkustajain puolelta suurinta varovaisuutta ja tarkkuutta. Mutta Kustaa Stålsköld, joka seuraajaksensa näille retkille tavallisesti otti yhden ainoan suomalaisen ratsumiehen, suoritti joka kerta vaikean lähettiläs-toimensa erinomaisella onnella ja menestyksellä.

Näihin hänen kuljettamiinsa ilmoituksiin lähetti hallitus sotapäällystölle vasta-ilmoituksia. Mutta kun nämät vastaus-ilmoitukset koskivat sodankäynnin tärkeimpiä kysymyksiä, niin kului usein pitkä aika ennenkuin hallitus lopullisesti oli tehnyt päätöksensä näissä kysymyksissä ja niin täytyi Kustaa Stålsköld'in toisinaan viikkokausia odottaa Tukholmassa ilmoituksien valmistumista. Näinä loma-aikoina oli hän usein vieraana kenraalin perheessä ja sai niin omin silmin nähdä ja huomata kuinka Elvira vuosi vuodelta elpyi ja vaurastui, ei ainoastansa ulkonaisesti ruumiillisessa, vaan myöskin sisällisesti henkisessä suhteessa, kuinka hän kauniista herttaisesta lapsesta kasvoi nuoreksi ihanaksi neideksi. Heidän lapsuudessansa solmimansa ystävyyden liitto yhdisti heidät edelleen toinen toisiinsa. Monesti istuivat he pitkät ajat kahden kesken. Kustaa kertoeli silloin nuorukaisen hehkuvalla innolla tapauksia sodasta, usein sellaisia, joihin hän itse oli ottanut osaa ja Elvira kuunteli näitä kertomuksia sykkivällä sydämellä, vavahtaen kuin pelästynyt lintu kuullessaan kuinka Kustaa suomalaisten toveriensa keralla kuulain vinkuessa ja luotien lentäessä ryntäsi itävaltalaisten pattereita valloittamaan. Kauheata! Olispa joku luoti voinut sattua häneenkin, lapsuuden ystävään! —

Tämän ohessa eivät he kumpikaan tulleet ajatelleeksi, tuskin huomanneeksikaan, että heidän tunteensa toinen toisiansa kohtaan vähitellen muuttuivat hellemmiksi, lämpöisemmiksi kuin tavallisen ystävyyden. Suuri muutos oli kuitenkin tapahtunut molempien sydämissä.

Kustaa ei enää ollut Elviralle paljas lapsuuden ystävä, vaan se jalo sankari, jonka rakkautta hän mielikuvituksessaan oli kuvannut onnen suloisimmaksi lahjaksi. Kustaalle oli Elvira se lemmetär, joka sodassa kiihoitti hänen mieltänsä urostöihin, jonka omaksensa omistamisen tähden hän toivoi saavuttavansa sankarimainetta ja kuuluisuutta.