Kenraalin luona tapasi Kustaa usein paroni Gyllenströmin. Niistä katseista, joita paroni loi häneen, ei ollut Kustaan vaikea päättää, että ankara viha häntä kohtaan hehkui paronin povessa. Mutta mikä oli syynä tähän vihaan, siinä kysymyksessä hän ei päässyt selville. Siitä oli hän kuitenkin vakuutettu, ett'ei hän sanoilla eikä töillä milloinkaan ollut loukannut paronia.
Kumma kyllä ei ollut kenraalilla aavistustakaan niiden tunteiden todellisesta luonteesta, jotka yhdistivät hänen tyttärensä ja ottopoikansa toisiinsa. Sentähden kummastuttikin häntä suuresti, että Elvira ensi alussa vastusteli ottaaksensa aviokseen sitä miestä, jonka hän, kenraali, oli hänelle valinnut ja sopivaksi katsonut. Kenraali oli silmittömästi suuttua tästä vastustelemisesta. Vaan kun Elvira ei voinut mainita päteviä syitä epäykseensä ja kun ei hän uskaltanut tunnustaa totuutta, niin vaikenivat vastalauseet pian hänen huulillansa ja hän päätti kärsivällisesti antautua kuvan onnensa orjattareksi. Eikä vastusteleminen olisikaan häntä kauaksi auttanut, sillä kenraalilla oli isänvallasta sellaiset mielipiteet, että hänen kaikissa asioissa ehdottomasti tuli noudattaa isänsä tahtoa. Pait sitä oli hänellä tärkeitä syitä saada paroni Gyllenström vävyksensä. Hän itse oli nimittäin tähän aikaan kuningattaren epäsuosiossa, mutta vävynsä välityksen kautta toivoi hän uudestaan pääsevänsä hänen mielisuosioonsa eikä hän tässä toivossaan pettynyt.
Kenraalin sukuylpeydessä me ehkä voimme löytää selityksen siihen hänen tietämättömyyteensä tyttärensä sydämen asioissa, joista edellisessä puhuimme. Saattoiko hän, jonka esi-isät pakanuuden ajoista asti olivat olleet valtioneuvoksia, marskeja ja drotseja, ajatella, että köyhän everstiluutnantin poika, jonka hän puoleksi armosta oli ottanut huoneesensa, rohkeni pitää hänen tytärtänsä kohtaan muita tunteita, kuin kiitollisuuden ja kunnioituksen? Hän piti hellemmän suhteen näiden nuorten kesken niin mahdottomana, ettei hän hyväksynyt puolisonsa kokeita estää heitä seurustelemasta toinen toisensa kanssa, sillä hänen mielestänsä oli tälläinen varovaisuus kokonaan tarpeeton, milt'ei hänen tyttärensä arvoa loukkaava.
Mutta edellisessä sanottu riittää jo tarkoitukseensa, jonkatähden taas saatamme jatkaa varsinaista kertomustamme.
5 LUKU.
Sittekuin kapteeni Stålsköld oli jättänyt äsken vihityt, joidenka avioliittoon hän mielettömän, hillitsemättömän rakkautensa kautta oli kylvänyt kirouksen pian orastavan siemenen, läksi hän, kovien omantunnon-vaivojen kiusaamana, kiiruusti häätalosta pois. Ne palvelijat ja lakeijat, joita tungokseen asti vilisi etehisessä ja käytävissä, väistyivät hämmästyksellä syrjään, kun hän hurjaa vauhtia syöksyi salista ulos heidän joukkoonsa. Pihalla ja portilla seisoi joukko ratsuväkeä, mutta kapteeni tuskin heitä huomasi eikä hän ensinkään ruvennut miettimään syytä minkätähden sotaväkeä tähän oli asetettu. Juoksuaskelin kiiruhti hän eteenpäin. Myrsky ja sade pieksivät hänen kasvojaan, mutta hän ei siitä vähintäkään huolinut. Hän oli sellaisessa mielenkiihkossa, ett'eivät hänen ulkonaiset tuntoaistinsa voineet hänelle mitään.
Kauaksi oli Drottninggatan niminen katu jäänyt hänen taaksensa, kun hän eräällä kaitaisella poikkikadulla, jommoisia ahtaita sivukatuja Tukholmassa, suureksi haitaksi asianomaisten asukkaiden terveydelle ja mukavuudelle, vielä nykyjäänkin löytyy suuri joukko, sattui näkemään erään tapahtuman, joka veti hänen huomiotansa siihen määrään puoleensa, että hän pysähtyi sitä katselemaan.
Muuan pitkä, vartaloltaan jättiläisen muotoineen mies seisoi nojaten selkäänsä erästä kiviaitaa vastaan noin kahdenkymmenen askeleen päässä hänestä ja torjui suurella vasaralla pois päältänsä kolme poliisimiestä, jotka paljastetuilla miekoilla huutaen ja kiroillen ahdistivat häntä. Tämä taistelu oli niin omituista ja eriskummallista nähdä, että kapteeni Stålsköld, hymyillen sitä katsellessansa, hetkeksi unhotti ne murheet, jotka raskauttivat hänen sydäntänsä. Hän ei voinut olla ihmettelemättä ja ihastelematta sitä kylmäverisyyttä ja todellisesti ihmetyttävää taitoa, jota kiviaitaa vastaan nojautunut mies osoitti omituista asettansa käyttäessään. Onnellisesti väisti hän hurjistuneiden vastustajainsa kaikki lyönnit ja iskut, niin ett'eivät nämä saaneet häntä haavoitetuksi.
Tähän saakka oli hän vaiti ollen kestänyt tuota epätasaista taistelua, mutta nyt huudahti hän äkki-arvaamatta: "Kautta Jumalan! Pyhästi vannon, ettei se teistä, jonka päähän sinkahutan tämän vasarani, tule näkemään huomispäivän aurinkoa taivaalle nousevan! Hei! Yhden miehen otsaluut se nyt mennessänsä ruhjoo!"
Hänen kolme vastustajaansa, joista kukin yhtä suurella syyllä saattoi ottaa osaa tästä uhkauksesta, väistyivät pelästyneinä muutamia askeleita taaksepäin.