He kannustivat hevosiansa ja laukkasivat tiehensä. Korkea-vahdin luona, jonne he pian saapuivat, laskeutuivat he selästä.
6 LUKU.
Meidän pitää nyt palaamaan pari tuntia taaksepäin ajassa, seurataksemme Jakobsson'ia ja Aake Berg'iä heidän vaarallisella matkustuksellansa ja huomataksemme, mitenkä he onnistuivat vaikeassa toimessa, jonka olivat ottaneet toimittaaksensa.
Saavuttuansa Drottninggatan nimiselle kadulle ja kulkiessansa sitä pitkin ihmetytti heitä suuresti, että täällä nyt oli niin hiljaista ja rauhallista. Ei mitään melua ja meteliä enää kuulunut eikä hurraahuutojakaan. Nopein askelin kiiruhtaen eteenpäin, ehtivät he pian kenraali S——hjelm'in palatsin edustalle, jossa kuitenkaan ei enää löytynyt ainoatakaan uteliasta ikkunoihin tirkistelijää. Ruokapöydät ja viina-astiatkin olivat poissa. Mutta portilla seisoi joukko ratsuväkeä, joidenka ratsut malttamattomasti polkivat maata.
Matkustajamme pysähtyivät ikäänkuin katselemaan komeasti valaistua palatsia.
"Yrityksemme ei menesty. Me olemme myöhästyneet!" — kuiskasi Jakobsson Aake Berg'in korvaan — Nuo hirtehiset tuolla (hän viittasi kädellänsä ikkunoihin) ovat, pahaa aavistaen, ryhtyneet varokeinoihin. Heidän toimestansa kai on meluava kansa ajettu matkaansa. P——le vieköön, mitenkä varoviksi nuo ylimykset ovat tulleet viime aikoina!"
"Mitä meidän nyt tulee tehdä? Paras kaiketi on, että heitämme koko tuumamme tällä kertaa siksensä?" — kysäsi Aake Berg.
"Eihän tässä näy muuta tehtävää olevan, kuin että lähdemme kuljeksimaan pitkin katuja kuulustelemaan mitä toiset mahdollisesti ovat saaneet aikaan sekä ilmoittamaan heille yrityksemme huonon menestyksen" — vastasi Jakobsson.
Tämän lyhyen neuvottelun päätyttyä lähtivät he astumaan eteenpäin, mutta lähinnä olevassa kadun kulmassa he erkanivat toinen toisistaan, kumpikin eri haaralla etsiäksensä toisia tämän pelastamis-yrityksen johtajia.
Jakobsson ei muuten ollut erehtynyt tarkoituksesta, jota varten äsken mainittu ratsujoukko oli asetettu kenraalin palatsin portille. Nämät hevois-kaartiin kuuluvat ratsastajat olivat todellakin kutsutut tänne ylläpitämään järjestystä ja karkoittamaan pois meluavaa kansa-joukkoa. Sillä huomattuansa, että melske ulkona kadulla kiihtymistään kiihtyi, oli kenraali S——hjelm, välttääksensä tälläisiä meluavia kansan kokouksia sydämensä syvyydestä vihaavan kuningattaren suuttumusta, Tukholman ylipäällikön Fleming'in suostumuksella kutsuttanut heidät tänne. Tätä keinoa piti hän jo siitäkin syystä tarpeellisena, että hän tiesi itsellänsä, mutta erittäinkin valtiokamariherralla olevan paljon kadehtijoita ja vihamiehiä, jotka — sitä hän pelkäsi — yllyttäisivät kansaa johonkuhun vallattomuuteen, jonka kautta hääjuhlallisuus tulisi häirityksi. Kun muutamat hänen palvelijoistansa kertoivat hänelle noista suurenmoisista viina-astioista, joista ei kenkään tietänyt, kuka ne oli toimittanut sinne, kiihtyi tämä hänen pelkonsa yhä, sillä hän oli vakuutettu siitä, että joku hänen omista taikka hänen vävymiehensä vihamiehistä oli tehnyt hänelle nämät kepposet, siten saadaksensa rahvaan yltymään raivoon. Näyttipä siltä kuin olisikin tuo tuntematon vihamies saavuttanut tarkoituksensa, sillä hetki hetkeltä paisui meteli ja entistä pahempia parjauksia ja kiivaampia uhkauksia kuului tuon tuostakin rahvaan keskeltä. Ketkä niitä lausuivat, sitä ei tietty, mutta arveltiin niitä palkattujen yllyttäjäin lausumiksi. Kenraalin mieli oli sangen levoton sill'aikaa kuin hän odotti ratsumiesten tuloa. Kun nämät vihdoin saapuivat paikalle, sanottiin, että he olivat tulleet saattojoukoksi kuningattarelle hänen kotimatkallansa. Kuitenkin vaadittiin samalla rahvasta lähtemään pois. Ne, jotka eivät vapaatahtoisesti ottaneet lähteäksensä, karkoitti ratsujoukko väkisin. Mitään varsinaista kapinaa sen ohessa ei syntynyt, vaan päättyi asia kovilla kirouksilla ja uhkauksilla kansan puolelta. Kuningatar ei tietänyt koko asiasta mitään.