Ja ensimäisen silmäyksen heitettyänsä näihin rikkinäisiin rääsyillä puettuihin henkilöihin, joidenka kalpeat kasvot oli selvänä todisteena heidän pitkällisestä kärsimisestänsä, ymmärsi ylipäällikkö, ettei hän heiltä voisi saada öillistä kahakkaa valaisevia tietoja. Kuitenkin piti hän velvollisuutenansa kuulustella heitä, ensin kutakin eriksensä ja sitte kaikkia yhdessä. Mutta tämä kuulustelu todisti vaan hänen arvelunsa todeksi.
Ensimäiseksi tunnustuksensa tekevä lausui likimäärin seuraavat sanat: "Minä olen kotoisin Norrlannista, josta nälän-tuska pakoitti minun lähtemään etelään päin. Muutamia päiviä sitte saavuin Tukholmaan. Toivoin täällä saavani työn-ansiota, mutta se ei ole onnistunut. Niukan ravintoni olen kerjännyt päivällä, yöni olen viettänyt joko taivas-alla taikka — kun onni sattui olemaan minulle myötäinen — jossakussa vajassa. Viime yönä, jolloin tälläinen suotuisa onni ei ollut sattunut osakseni, sain erästä katua myöten kulkiessani eräältä mieheltä, jolla näytti runsaasti olevan rahoja, yhden riksin sillä ehdolla, että seuraisin sitä joukkoa, jonka etunenässä hän kulki. Kun lupasin tehdä kaikki, mitä hän vaan käskisi, niin antoi hän vielä lisäksi minulle pikarillisen viinaa voimieni virkistykseksi. Tätä sävyisää ja kohteliasta miestä en tuntenut enkä häntä vieläkään tuntisi, jos kohta hän astuisikin eteeni, sillä silloin oli pimeä. Paljon puhuttiin vangeista, joita hallitus oli päättänyt salaa antaa teilata, mutta tätä puhetta en liioin ottanut huomioon enkä paljon muuta ajatellut kuin riksiäni ja ryyppyä, jonka lämmittävän vaikutuksen tunsin ruumiissani. Mitä vankilan luona tapahtui, sitä en nähnyt, mutta kun kaikki muut pakenivat niin pakenin minäkin eivätkä sotamiehet olisikkaan minua saavuttaneet ell'ei eräs pitkäläntä seppä olisi juossut minua kumoon."
Toisten vangittujen tekemät tunnustukset olivat sisältönsä puolesta pää-asiallisesti yllä olevan kanssa yhtä pitävät. Ainoa kohta, jossa ne toisistansa erosivat, koski asianomaisten kotiseutua.
Ylipäällikkö ei ollut uskovinansa näitä tunnustuksia ja vaati asiasta enemmän valaisevia tietoja, mutta vangit vakuuttivat yhteen ääneen kaikki sanoneensa, mitä tiesivätkin. Eikä heitä saatu mitään lisäämään näihin tunnustuksiinsa, vaikka uhattiin käyttää kiristys-penkkiä ja muita sen ajan hirvittäviä kidutuskoneita.
Sydämessään olikin Fleming täydellisesti vakuutettu siitä, että kukin heistä oli puhunut totta, sillä helppo oli ymmärtää, että nämät ihmisraukat, rahoilla ja viinalla vieteltyinä, olivat ruvenneet osallisiksi yritykseen, jonka vaarallisuutta he eivät kyenneet käsittämään.
Kun heiltä sen selvempiä tietoja ei voitu saada, läksi ylipäällikkö vankihuoneesta pois, annettuaan käskyn, että näitä toistaiseksi pidettäisiin vankeudessa. Tämä hänen käskynsä ilahutti suuresti vankiraukkoja, jotka olivat pelänneet, että heitä heti laskettaisiin leivättömään vapauteen. Höysteeksi tähän heidän iloonsa tuli vielä sekin seikka, että vartija, joka tähän asti kaiken ajan oli istunut huoneessa, myöskin läksi huoneesta pois. Nyt sallittiin heidän siis haastella ja juttua laskea toinen toisensa kanssa! Siihen saakka oli heitä ankarasti kielletty sanaakaan hiiskumasta toisillensa.
"Kestäköön näitä kultasia päiviä vielä pitkänkin ajan!" — oli iloinen huokaus, joka tämän ohessa nousi heidän rinnastansa. — Surullista on ajatella, että ihminen ruumiin ravinnon puutteen kautta voipi tulla niin kurjamaisen onnettomaksi, ettei hän enää laske arvoa kalliimpaan kaikista hyvän Jumalan antamista lahjoista — vapauteen.
Nyt oli kapteeni Stålsköld'in vuoro tulla kuulusteltavaksi. Luutnantti von D——n saattamana astui ylipäällikkö tuiman näköisenä siihen huoneesen, jossa kapteeni oleskeli. Katsottuansa terävästi kapteeniin, sanoi Fleming ankaralla äänellä: "Teillä näyttää olevan sangen omituiset käsitykset, kapteeni Stålsköld, velvollisuuksistanne valtiota ja yhteiskuntaa vastaan, koska te, sen sijaan, että teidän tulisi koettaa ylläpitää järjestystä ja rauhaa, jonka tarkoituksen saavuttamiseksi kukin sotilas kantaa aseitansa, päin vastoin käytätte miekkaanne kapinoitsijain ja rauhallisuuden häiritsijäin hyväksi!" —
"Herra parooni — vastasi kapteeni tyynesti, pelkäämättä katsoen ylipäällikköä silmiin — minä en tiedä milloinkaan tahallani tehneeni itseäni velkapääksi sellaiseen rikokseen, josta minua syytätte."
"Te ette tahtone kieltää yöllistä tekoanne?" — kysyi Fleming.