Jakobsson'in hätyyttäjät hämmästyivät niin suuresti hänen oudosta ja odottamattomasta matkustustavastansa, ett'eivät muistaneet aseitansa käyttää ennenkuin Jakobsson päästyänsä seisaallensa oli valmis puolustamaan itseänsä. Suureksi onneksensa oli Jakobsson nuoruudessansa oppinut miekkailutaitoa ja siinä saavuttanut niin suuren kätevyyden, että aatelismiehenkin olisi sopinut siitä kerskata. Hyödyksi oli hänelle sekin seikka, että hän pääsi seisomaan erästä muuria vastaan, saaden siten selkänsä vapaaksi.
Mitenkä hänelle sitte kävi, sen me ennakolta tunnemme, sillä lukijat ovat epäilemättä arvanneet, että kapteeni Stålsköld'in pulasta pelastama seppämies oli juuri ystävämme Jakobsson.
Erottuansa kapteenista alkoi Jakobsson juosta täyttä vauhtia eikä levähtänyt ennenkuin saapui kotiinsa, jonne onnellisesti ehdittyänsä oli niin hengästynyt ja väsynyt, että vaipui istumaan lähinnä seisovalle tuolille.
Aake Berg ei tavannut matkallansa ainoatakaan vankien pelastamis-yrityksen johtajista. Kauan harhailtuansa sinne tänne läksi hän kotiin siinä luulossa että koko yritys tällä kertaa oli rauennut tyhjään.
7 LUKU.
Aamulla tuli Jakobsson pulskasti puettuna päävahtiin ja astui vakavin askelin päiväkirjaa pitävän herran luo. Hän ilmoitti, että hänen kotonansa edellisenä päivänä, hänen itse poissa ollessansa, oli tehty murtovarkaus. Muiden kapineiden muassa oli varas vienyt mukanansa yhden kaksipiippuisen pistoolin, jonka varressa löytyvään, hopeaiseen koristeesen oli piirretty "A. B." (Aake Berg'in nimikirjaimet.)
Melkoisen summan rahaakin sanoi hän tässä tilaisuudessa kadottaneensa, mutta väitti, että hän ennen kaikkia halusi saada pistoolin takaisin, sen kun oli saanut eräältä rakkaalta ystävältänsä muistoksi. Kunniallisen palkinnon lupasi hän sille, joka toimittaisi takaisin nämät varastetut kapineet, joista hän antoi täydellisen, kirjallisesti tehdyn luettelon. Kun kirjanpitäjä oli kirjoittanut kaikki muistoon, läksi Jakobsson pois.
Mutta ohimennessä aukeni sattumalta sen huoneen ovi, jossa kapteeni Stålsköld istui keskustellen luutnantti von D:n kanssa. Vaikka Jakobsson ainoastansa vilkaisemalla katsahti sinne sisään, tunsi hän heti pelastajansa. Kuitenkin hän kokonaan salasi mielenliikutuksen, joka tämän näön johdosta syntyi hänen povessaan. Vasta ulos kadulle ehdittyänsä jupisi hän itsekseen: "Kyllä nyt itse olen rehellisesti päässyt asiasta, mutta pelastajani näkyy olevan pahemmassa kiikissä. Kautta kunniani vannon tavalla taikka toisella korvaavani tälle jalolle, uljaalle nuorukaiselle ne harmit ja vastukset, joita hänen täytyy kärsiä minun tähteni. Sydämmessäni aavistankin että kerta pääsen tilaisuuteen sitä tekemään." —
Vähän ajan päästä Jakobsson'in lähdettyä saapui Tukholmaan ylipäällikkö Fleming itse päävahtiin. Hän tuli lähemmin tiedustelemaan yöllä tapahtunutta kapinallista rettelöä ja kuulustamaan niitä, joita takaa ajettaissa oli saatu vangiksi. Hänen muotonsa oli rauhallinen eikä koko tapaus näyttänyt tehneen häneen sanottavaa vaikutusta, joko että hän piti sitä vähäpätöisenä taikka että hän nykyisten myrskyisten valtiopäivien kuluessa, jolloin alinomaa levottomuuksia tapahtui, oli tottunut kylmällä verellä ja mieltänsä liiallisesti pahoittamatta vastaan-ottamaan tietoja öillisistä rettelöistä. Sitä paitsi tiesi hän, että pääkaupunkiin oli kokoontunut lukematon joukko kerjäläisiä valtakunnan eri maakunnista, joita nälkäisiä raukkoja kuka rajupäinen, rahoilla varustettu seikkailija tahansa helposti saattoi vietellä jos johonkin hullunkuriseen yritykseen. Sen lisäksi luuli hän oman virka-arvonsa ja hallituksen etujen vaativan, että tälle tapaukselle annettaisiin niin vähän valtiollista merkitystä kuin mahdollista.
Saatuansa tiedon ylipäällikön tulosta kiiruhti luutnantti von D. häntä vastaan etehiseen. Tervehdittyänsä käski Fleming luutnantin heti seurata häntä siihen huoneesen, jossa vangit olivat. Harvoin saattaa tavata onnehensa tyytyväisempiä ihmisiä kuin nämät vangit, jotka levollisina venyivät olkivuoteillansa. Eikä tätä sovi ensinkään ihmetellä, sillä nämät raukat eivät olleet pitkään aikaan saaneet maata niin lämpöisessä huoneessa kuin päävahdin vankihuone oli eikä syödä niin hyvää ja terveellistä ruokaa, kuin heille täällä tarjottiin. Nämät edut pitivät he niin suurina, että nekin molemmat, joita vartiat olivat lyöneet ja aseillansa haavoittaneet, saatuansa haavansa huolellisesti sidotuiksi osoittivat vaan mielihyvää nykyiseen tilaansa.