Kun tavasta, jolla käytäisiin vankilan valloittamiseen käsiksi ja sen ohessa mahdollisesti kysymykseen tulevista varokeinoista näin oli päätetty, marssittiin eteenpäin.
Jakobsson kulki nytkin toisten edellä ja häntä lähinnä seurasivat ne, jotka olivat tarjoutuneet yhdessä hänen kanssansa hyökkäämään vartioiden kimppuun. Useimmat viimemainituista kuuluivat "P.C.G. seuraan". Vähän jälestäpäin tulivat ne, jotka olivat saaneet vankilan saartamisen toimeksensa. Heidän johtajaksensa oli ruvennut sama valtioviisas porvarinrenki, jonka jo kerta ennen olemme tavanneet tässä kertomuksessa. Kaikki noudattivat syvintä äänettömyyttä. Päihtyneidenkään ei kauemmin tehnyt mieli räyhätä. Ankaran tuulen suhina ja sade, joka raskaina pisareina tipahteli alas kadulle, estivät milt'ei kokonaan askeleiden äänenkin kuulumasta.
Kaikki näytti siis hyvää ennustavan, etenkin kun Jakobsson seuraajinensa huomiota nostamatta pääsi ihan lähelle vankilan porttia. Ainoastansa kaksi vartioitsevaa sotamiestä oli näkyvissä ja nekin seisoa jököttivät välinpitämättöminä nojaten seinää vastaan, pää rinnan nojassa. Jakobsson antoi tovereillensa merkin hyökkäykseen ja ryntäsi lähinnä seisovaa sotamiestä vastaan, jolta pikaisesti riisti aseet pois. Melkein samaan aikaan tekivät muutamat hänen seuralaisistansa samoin toiselle sotamiehelle.
Hyvään alkuun oltiin siis nyt päästy.
Mutta aseettominakin tekivät sotamiehet niin paljon vastarintaa, että he pari kertaa olivat ehtineet korkealla äänellä huutamaan "hollah! hollah!" ennenkuin rynnäkön tekijät saivat suukapulat sidotuiksi heidän suuhunsa. Tämä heidän huutonsa kerrassaan teki vankien pelastamistoimessa puuhaajain kaikki toiveet ja toimet mitättömiksi. Vankilan portti avattiin yht'äkkiä selki selällänsä ja erään upseerin komentamina astui siitä neljäkymmentä sotamiestä painetit tanassa ulos pihalle. Tämä kaikki tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin sen kertomiseen on kulunut.
Jakobsson'in seuralaiset läksivät, hämmästyneinä vartiaväen paljoudesta, heti pakoon. Hän yksin jäi seisomaan paikallensa. Tarkottaen enemmän pakenevia liittolaisiansa kuin portista tulleita vankilan vartioita huusi hän ankaralla äänellä: "Älkää paetko! Meidän pitää vaikka mihin hintaan kevytmielisen kuningattaren ja porvarein verta himoavain herrojen kynsistä pelastaa ne viattomat miehet, jotka he ovat määränneet teurastettaviksi!"
Hän oli tuskin saanut nämät sanat suustansa, kun muutamat sotamiehistä tarttuivat häneen, pitäen häntä kiinni käsistä ja niskasta. Jakobsson ponnisti kaikki jättiläisvoimansa päästäksensä irti. Ojentaen vahvat käsivartensa ja sivaltaen niillä taaksepäin onnistui hänen lyödä kumoon ne sotamiehet, jotka pitivät niistä kiinni. Kun hän sitte hyökkäsi eteenpäin, eivät voineet takaapäin hänen kauluksiinsa kiinni tarttuneet pidättää häntä. Rikkinäiset repaleet Jakobsson'in takista jäivät kuitenkin heidän saaliiksensa. Onneksi hänelle ja hänen kumppaneillensa kielsi komentava upseeri sotamiehiänsä ampumasta. Tämän jalon herran sääliväisyyden tunne pelasti tässä tilaisuudessa monta ihmistä kuolemasta. Sen sijaan käski hän heitä ja paikalle kiiruhtavia poliiseja ajamaan pakenevia takaa ja vangitsemaan heistä niin monta kuin mahdollista. Mutta tämäpä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä pakoon lähteneet olivat jo ennättäneet päästä melkoisen matkan edelle ja sitä paitsi oli pimeä. Sentähden saatiinkin heistä kiinni ainoastansa neljä, jotka olivat kompastuneet ja kaatuessansa loukanneet itsensä. Kaksi näistä tulivat pahoin haavoitetuiksi, sillä kiiruussa löivät takaa-ajajat heitä aseillansa, tehdäksensä heitä pakoon kykenemättömiksi.
Jakobsson'in, joka kauvimmin oli viipynyt, oli myös vaikein päästä pakoon. Kolme reipasta poliisimiestä ajoi häntä takaa. Mutta Jakobsson oli yhtä ketterä ja nopea kuin vahvakin. Hän ei siis epäillytkään voittavansa takaa-ajajansa juoksussa, kun hän yht'äkkiä liukahti muutamilla katu-kivillä, jotka sateen kautta olivat tulleet niljakkaiksi ja liukkaiksi, ja kaatui.
Tämän tapaturman tähden saavuttivat poliisit Jakobsson'in, joka tässä huutavassa hädässä muisti, että hänellä oli pistooli muassansa ja päätti sitä nyt käyttää puolustuksekseen. Hän pisti kätensä poveen — mutta pistooli oli poissa, se oli pudonnut, Jakobsson ei tietänyt mihin taikka koska. Tämän onnettomuuden lisäksi tuli vielä sekin ikävä seikka — että vasarakin hänen kaatuessansa oli luiskahtanut hänen kädestänsä ja lennähtänyt ties minne ja kuinka kauaksi. Hän tähysteli sitä silmillänsä ja haparoi käsillänsä, vaan ei nähnyt eikä löytänyt. Samassa kuuli hän kolme miekkaa vedettävän tupesta ja karkealla äänellä huusi joku aivan läheltä häntä: "Sinä olet kuoleman oma, jos teet pienimmänkin pa'on yrityksen!"
Tuskan hiki kihoili Jakobsson'in otsalta — mutta olkoon menneeksi, parempi kuolla nyt heti kuin vangittuna tulla hirtetyksi! Hän oli kaatunut suinpäin, mutta vaikka hän kovasti oli loukannut rintansa, niin oli kuitenkin hänelle onneksi että hän oli kaatunut sillä tavoin. Sen kautta oli hän päässyt sellaiseen asemaan, että hän nelin ryömin saattoi pelästyneen jäniksen tapaan loikahtaa eteenpäin. Mitä, millaista hyötyä hänelle karttuisi tälläisestä loikahduksesta, sitä ei hän itsekään voinut arvata — mutta hei vaan! — tulkoon tuosta mikä hyöty tahansa, umpimähkää hän loikahti kun loikahtikin eteenpäin sellaisella vauhdilla, että hän taas kaatui suullensa ja löi nenänsä jotakin kovaa esinettä vastaan, luultavasti kiveä vastaan — niin hän arveli. Mutta ei, se ei ollutkaan kivi. Mahdoton on kuvata hänen iloansa, kun hän huomasi, että hän oli lyönyt nenänsä — omaa vasaraansa vastaan! Tuo siunattu vasara, — hän tarttui siihen kuumeentapaisella innolla!